Teknisiä ongelmia ja uuden kodin sneak peak

Avain - arvatkaa minne!

Onko muilla ollut ongelmia Bloggerin kanssa viime aikoina? Minä en ole muutamaan viikkoon pystynyt kommentoimaan omaan tai muiden blogeihin Chromella, paitsi yleensä mobiili-Chromella. Windows Explorer ei avaa edes Hallintapaneelia, mistä puheen ollen Chromekin yhä useammin väittää että en seuraa tällä hetkellä yhtään blogia. Vanha kunnon Firefox vielä toimii juuri niin kuin pitää.

Ilolla olen myös huomannut liikenteen blogissani kivunneen sen rajapyykin yli, että olen alkanut saada (alkanut saada) spämmikommentteja. Ne jäävät Bloggerin roskapostiharavaan kyllä, mutta jos joku on tilannut kommentti-ilmoituksen (kuten minä teen aina muiden blogeja kommentoidessa kun vaan muistan), se sama joku saa ilmoituksen myös spämmistä. Pahoittelen. Ja jos roskakommentit jatkuvat ja/tai lisääntyvät, lisään minäkin sanatunnistuksen kommentointiin - pahoittelen.

And now for something much more exciting: Me saatiin tiistaina avaimet uuteen kotiin! Olenkin kulkenut töihin/töistä sitä kautta, yhteensä ollaan viety jo pari autolastillista pakattua tavaraa sinne. Nyt pitäisi pakata lisää, mutta alkaa loppua sellainen tavara kesken joka ei ole 1) huonekalu tai 2) tarpeen vielä ennen muuttoa. Kuvissa muutamia suosikkiyksityiskohtiani uudessa kodissa.

Helppo huuhdella syvän altaan laidatkin!

Ei enää sisältä tummanruskeita, pimeitä keittiön
kaappeja, joiden periltä ei löydä mi-tään mil-loin-kaan!

Tiedättehän ne Swifferin ynnä muiden Magic Eraser -sienet? Olen kuluttanut kaksi kokonaista sellaista käyden läpi uuden kodin ovien ja ikkunoiden pielet, ovet ja vähän seiniäkin. Paikoin meinasin hinkata maalinkin pois, piti olla vähän tarkkana. Voin luvata aikamoisella vakuudella, että se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun sen teen - ainakin siinä kodissa - mutta tämän kerran tein sen mielelläni. Jälkiä ei ollut ollenkaan tarpeeksi että olisi ollut kohtuullista pyytää uusia maalipintoja, mutta tyhjässä, muuten hyvin siivotussa talossa satuinpa huomaamaan. Tai olen muuttumassa hälläväliästä pikkutarkaksi siistiysintoilijaksi!

Tiskikoneesta pitää ensin poistaa kalkki, mutta sitten pääseekin
käyttämään sellaista konetta, jonka käyttökelpoista tilaa ei ole puolitettu
pistämällä keskelle koria putkea (?)kuljettamaan vettä ylöspäin

Talo on muuten hyvin siivottu, paitsi että olen kohdannut edellisen perheen karvaisen jäsenen karvaisia terveisiä useammasta paikkaa - myös pyykkikoneen sisältä. Ja lumen takia ilmanvaihtokanavien puhdistus jää myöhempään: crawl spaceen ei ole pääsyä puolen metrin kinoksen läpi.

Takaovella... No nämä ei ole lemppareitani, vaikka komeita
ovatkin. Ostin sitten elämäni ensimmäistä kertaa suolaussuolaa,
jäätä kun on maassa yhtä paljon kuin katon reunalla. 

Pakastin kertoo lämpötilansa, ja voin säätää sitä! Jääkaappi
myös, mutta olen erityisen iloinen "oikeasta" pakastimesta,
jonka saa -18°C:een.

Ensi viikolla on toiveita että vihdoin tulisi suojasää ja lumi alkaisi huveta. Sääennuste on kiusannut plussakelillä aina parin päivän päässä, mutta luvut muuttuvat aina pakkaselle. Mutta nyt kun ennusteessa on useampi suojapäivä peräkkäin, ja jopa +7°C lämpötiloja, alan olla toiveikas. En muista näin kovaa ja lumista talvea Suomestakaan, tai sitten täällä sään aiheuttamat hankaluudet vaan tuntuvat suuremmilta (auto, liikenne, kesärenkaat...)

Elfa! En edes tiennyt, että Elfaa on Amerikassa. Toisissa
komeroissa tosin on Rubbermaidin hyllyjä, mutta: Komeroissa
on muutakin kuin tangot!

Isot ikkunat, moneen suuntaan! Ikkunat on muuten vuoden
vanhat vasta, kaksinkertaiset ja ainakin silmälle näyttävät tiiviiltä.
Ainakaan vielä ei ole tuntunut vetoisalta, vaikka ollaan pakkasella. 

Sosiaalinen manifesti

Kirjoitin eilen maahanmuuttajan muuttuvista ihmissuhteista, kun kaikki muuttaa. Mainion kommenttiketjun innostamana (ihanan paljon ajatuksia herättäviä kommentteja - rakastan kommenttiketjukeskustelua!) tajusin paitsi että en minä oikeastaan tarkoittanut valittaa, myös että minulla on salainen sosiaalisen maailmanvalloituksen agenda, joka näkyy muotoutuneen päässäni melko valmiiksi, mutta jota en ole ollenkaan toteuttanut tähän mennessä.

Epämuodollinen, löyhä yhteisö teki yhdessä taideprojektiin.

Ei tämä ole oikeaoppinen manifesti, mutta haluan esittää ideaalin, jota haluaisin elää. Ja minulla on myös oma lehmä ojassa. Kenen puoleen minä käännyn, ellen luo täällä laajaa verkostoa ei-sukulaisista? Minun äitini lähtee aina auttamaan tarvitsevaa, ja on itse saanut apua etenkin mummolta ja tädeiltä. Ei siis tarvitse kaukaa etsiä, mistä lähimmäisyyden ihanteeni olen saanut. Tänne jo syntyneistä verkoista huolimatta ne tärkeimmät, eli äiti, tädit, siskot ja kaksi kolmesta kälystä ovat niin kaukana, että esimerkiksi muuttoavuksi on vähän epäkäytännöllistä tulla. (Äiti jo tarjoutui. Pohti myös pikkuveljeni lähettämistä. Edelleen vähän turhan epäkäytännöllistä...)

Siispä, mitä sanotte seuraavasta?

1. Arkielämässä tulee pyrkiä tiheään sosiaaliseen kanssakäymiseen myös työn ulkopuolella.
2. Meidän tulee välttää ihmisten lokeroimista, ja olla avoimia kohtaamaan monenlaisia ihmisiä, riippumatta siitä, onko yhteistä kulttuuria, elämänkatsomusta tai samankaltaista elämäntilannetta.
3. Meidän tulee avata kotimme tutuille ja melkein tuntemattomille, ja olla huolehtimatta liikoja pölystä tai puutteellisesta tarjoilusta: Voihan sitä vaikka opettaa muut teekyläilemään! (Kts. edellinen kirjoitus.)
4. Meidän pitää yrittää olla erityisen herkkiä huomaamaan ne, ketkä eniten voisivat hyötyä tuttavuuden solmimisesta. Vanhan totuuden mukaan jäämme siinä silti itse yleensä voiton puolelle.
5. Meidän pitää opetella myös rohkeasti pyytämään apua, neuvoa ja palvelusta. Ei tartte aina pärjätä.
6. Yritetään olla spontaaneja, joustavia ja tarvittaessa puolestaan suunnitelmallisia.
7. Laajojen verkostojen luominen edesauttaa etenkin minun ympäristössäni niin kehittymättömän uudelleenkäyttö-kierrätyskulttuurin syntymistä ainakin epäsuorasti. Laajasta piiristä voi toivoa löytyvän tavaran lisäksi myös ammattilaispalveluja.
8. Länsimaisessa kulttuurissa surraan usein yhteisöllisyyden rapautumista, yksinäisiä vanhuksia, suljettuja ovia ja hiljaisia katuja. Pienet ja isot yhteisöllisyyden teot ja tavat voivat vähitellen murtaa pelon kulttuurin, joka on mielestäni suuri yhteisöllisyyden tappaja.

Lähde

Korkealentoista ja kirkasotsaista? Totta kai! Jos ideaalit tähtäävät matalammalle, miten mudissa pyöriikään todellisuus?

Itse ajattelin lähteä siitä, että laadin listan niistä (teko-)syistä, jotka omalla kohdalla rajoittavat uusien ja vanhojen ihmisten tapaamista, enkä sitten anna itseni enää käyttää niitä.

Elämä, ihmissuhteet, muutto

K:n muuttorekka, joka kävi vielä Ohiossa
ja Tennesseessä ennen kuin tuli
täyteen ja suuntasi Arizonaan.

Muutama viikko sitten autoin ystävääni pakkaamaan asuntonsa Arizonaan muuttoa varten. Tutustuin K:hin kirkon ja kuoron kautta jo pari vuotta sitten, mutta vasta vajaa vuosi sitten tajuttiin, että asutaan noin kilometrin päässä toisistamme. Päätettiin, että se tarkoittaa että meidän pitäisi tavata kirkon ulkopuolellakin, ja huomattiin äkkiä, että ollaan samalla aaltopituudella ja keskustelumme ovat aina valtavan mielenkiintoisia - ainakin omasta mielestämme.

Siitä huolimatta, että K on minua melkein parikymmentä vuotta vanhempi, hänestä tuli täällä ensimmäinen ystäväni, joka ei ole ensimmäisen polven maahanmuuttaja eikä sukua miehelleni. (K tosin on niin ruotsalainen, että on käynyt siellä, omistaa ruotsalaisia lastensarjakuvia ja osaa muutaman sanan kieltä. Mutta ei kuitenkaan ole edes toisen polven maahanmuuttaja.)

Me saatiin perinnöksi iso läjä ylijääneitä
pahvilaatikkoja ja pakkausteippiä.

Reilu viikko sitten K saapui Arizonaan sinne jäädäkseen, ja minä yritän suhtautua c'est la vie siihen todellisuuteen, että maahanmuuttajan kohtalo sosiaalisten piirien vaihtelevaisuudessa ulottuu kohdallani näköjään muihinkin kuin expatteihin. Millä oikeudella minä valittaisin, kun kaikki alkoi siitä kun itse muutin ja jätin perheen ja ystävät tuhansien kilometrien päähän!

Onneksi minua on siunattu ystävyyssuhteilla, jotka säilyvät välimatkan ja ajan yli. Yksi jouluisen Suomen-reissun monista kohokohdista oli tavata A. ensimmäistä kertaa Suomen kamaralla - surrealistista suorastaan. A:n muutto se oikeastaan herätti minut siihen, että "kaukosuhteiden solmiminen" ei lopu edes muuttaessani Suomeen jättämiini ihmisiin. (Ja A. jos luet tätä, tiedä, että sinun muutostasi en ihan kokonaan ole vieläkään toipunut!)

Tämä matkamuisto 80-luvulta suuntasi
käytetyn tavaran liikkeeseen.

Uskon, että yhteys myös K:n kanssa säilyy. Seuraavalle matkalle Grand Canyoniin on jo yksi yöpaikka tiedossa. Vaikka muuttoapu etenkin töiden ja luentojen jälkeen useampana päivänä peräkkäin oli vähän rankkaa, en olisi voinut käyttää aikaani paremmin. Pääsin paitsi kuulemaan lisää tarinoita K:n seikkailuntäyteisestä elämästä ja matkoista kaikilla seitsemällä mantereella ja näkemään aarteita ja muistoja vuosien takaa - vaalijulisteita kampanjoista joissa K on ollut töissä (maltoin kieltäytyä tarjotusta Gore & Lieberman -julisteesta) ja muun muassa kuva K:n isovanhemmista Nixonin kanssa - samalla myös vahvistimme ystävyyttämme. Tekeminen ja tarpeessa apuun tulo ovat vahvoja asioita, jotka jättävät voimakkaammat jäljet kuin mikään muu ajanvietto yhdessä.

Viimeisiä kuplamuoveja viedään:
Kahvinkeitin takakonttiin
eikä muuttorekkaan.
Itsekin aion pitää huolen, että
muuttaessa on kahvinkeitin käsillä.

Kuplamuovissa ja pahvilaatikoiden seassa pyöriessä ehdin myös ottaa tilanteeseen laajemman filosofisen kannan. Toivoisin, että nyt ja etenkin tulevaisuudessa minulla olisi ystäviä, joilta voin pyytää apua kursailematta. Suomesta kaipaan "iltateelle piipahdusta" sosiaalisena ajanviettotapana, toivoisin että ympärillä olisi paljon ihmisiä joiden luona voisi käydä tai jotka tulisivat meille ihan vaan käväisemään. Suomeen verrattuna meillä on täällä tosi pieni joukko lähisukua. Paikallisetkin puhuvat keskenään siitä, kuinka nykyään ei vierailla ystävien kodeissa kuten ennen - ja taitaa samaa kehitystä tapahtua Suomessakin. Niin Suomessa kuin täällä monet ikäiseni naiset löytävät joukkonsa mammapiireistä, mutta minä haluaisin luoda vankan ja laajan sosiaalisen verkoston ilmankin lapsia. Tukkoinen liikenne, välimatkat ja pitkät työpäivät tekevät sen, että etenkin talvella valtaosa perheistä viettää viikot tyytyväisenä ilman yhtään ylimääräistä askelta rutiinien ulkopuolella. Sama odottanee minua pitkien työpäivien päälle, ja samaa olen toki huomannut jo nyt itsellekin tapahtuvan, mutta kai sitä voisi jotenkin välttääkin?

Joten niinpä minulle oli periaatekysymys tarjoutua avuksi neljäntenäkin peräkkäisenä päivänä. Vaikka K siitä siirtyikin kaukosuhdekategoriaan ystävissäni, haluan luoda ja vaalia sellaisia verkostoja, joihin K minulle ainakin lähellä asuessaan kuului.

Ettei jäisi USCIS-kanssakäyminen liian vähälle...

Intro

Kävipä loppusyksystä niin, että minulta varastettiin lompakko. Arrggghhhh!!!! En onneksi joutunut ryöstetyksi väkivaltaisesti tai väkivallalla uhaten, ja onneksi se tapahtui samana päivänä kun olin käynyt allekirjoittamassa sopimuksen erikoistumispaikasta: Edes lompakon varastaminen ei voinut täysin pilata päivää. Juhlistamissuunnitelmat se toki pisti uusiksi.

Päädyin asennoitumaan tähän niin, että näin käy suurkaupungissa ennemmin tai myöhemmin. Että jospa sama ei tapahtuisi seuraavaan kymmeneen vuoteen, olisipa kiva. Olen myös päässyt vuodattamaan aiheen tiimoilta monelle empaattiselle korvaparille, kiitos siitä itse kullekin. :) Niinpä kerronkin nyt vain siitä, minkälaisen byrokratiamyllyn se aiheutti.

Ajokortin uusiminen maksoi $30, kirjastokortti oli vanhentunut, uudet luottokortit tulivat heti viikonlopun jälkeen, ja vaikka pirulaiset varkaat ehtivät höylätä korttia vajaan tunnin aikana useamman sadan edestä, tappiot nielee elektroniikkaliike ja bensa-asema. (Terveisiä vaan magneettijuovien elävästä museosta.)

Se Green Card...

Kun Green Card saapuu postissa, mukana tulee kirje, jossa kerrotaan Green Cardin haltijan velvollisuudeksi pitää sitä mukana. Tunnollisena sääntöjennoudattajana olen tehnyt juuri niin, mutta sitten kun viimein uuden saan, ostan kassakaapin sen säilytystä varten, ja vien kassakaapin pankin tallelokeroon. Kaiken muun helppouden vastapainona oleskelulupakortin uusiminen maksaa $450 ja kestää kuukausitolkulla. "Kaksoiskappale" on tässä tapauksessa täysin tuntematon käsite, kuka tietää mistä syystä. Koska ei-kansalainen ei juuri voi valittaa, miksi tehdä asiat sujuviksi ja helpoiksi heille? Plussana mainittakoon, että tämän hakemuksen pystyi täyttämään ja lähettämään netissä, joten ainakin se meni saman tien perille. Eikä tarvinnut koota liitteitä, ensimmäistä kertaa ikinä. ;)

Matkustaminen ilman asianmukaisia asiakirjoja

Isoimman paniikkimahdollisuuden tarjosi lähestyvä matka Suomeen. Maahan ei ole palaamista ilman Green Cardia.

En ollut käynyt USCIS:n toimistolla koskaan aiemmin, niin helppoa maahanmuuttoni on ollut. Syyrialainen ystäväni osasi vinkata, että vaikka saan Infopass-ajanvarauksesta kellonajan, kannattaa mennä etuajassa ja varautua pitkäänkin jonotukseen: Sama aika annetaan ainakin tusinalle. Suurkaupungissa ehkä joutuu varkauden uhriksi todennäköisemmin, mutta toisaalta sitten on maahanmuuttoviraston (USCIS) toimipiste lähellä. Monesta pienemmästä kaupungista voi olla koko päivän reissu lähimpään toimistoon.

Tilapäisenä virallisena todistuksena asumiseni ja työskentelyni laillisuudesta toimii passiin lyöty leima käsinkirjoitettuine päivämäärineen - hyvin epävirallisen näköistä! Kyselin muilta expateilta kokemuksia, ja pahin oli, että leimasta huolimatta oli palautettu lähtömaahan, ja kolme kuukautta oli mennyt ennen kuin oli päästetty takaisin. Suurin osa kokemuksista oli ihan toisenlaisia, joten ei todella lähdetty matkasuunnitelmia muuttamaan. Ja hyvin kävi, pääsin uudenvuodenaattona itse asiassa ennätysnopeasti maahan. Mukana matkustanut USA:n kansalainen ehkä auttoi: mukaani ottamat vihkitodistuksen, työsopimuksen ja opiskelupaikan tarjoamisen kopioita ei tarvittu, ei edes kuittia uuden kortin hakemuksesta.

Jälleen uudet sormenjäljet

Matka teki mutkan myös hakemusprosessiin, kun ensimmäinen (todella nopeasti saapunut!) biometrics-aika osui päivälle, jolloin olimme jo Suomessa. Ei muuta kuin kirjettä postiin pyytäen uutta aikaa (koska olisihan se liian helppoa jos tämän asian voisi hoitaa puhelimessa). Uusi aika ehti sekin tulla ennen kuin lähdimme Suomeen, jälleen nopeaa toimintaa (eli ehkä olisin jonottanut puhelinpalvelussa yhtä pitkään, voiton puolella siis?!)

Vaan ajaessani sitten määrättynä päivänä 6.1. Application Support Centeriin (ASC) jäisillä teillä, sinä ennätyskylmänä pakkasen purevuus -40°C päivänä, kesätyyliin ajavien autoilijoiden seassa, osasin jo arvata mikä on lopputulos: Toimisto on kiinni kylmän takia. Soitin jopa palvelunumeroon varmistaakseni, etteivät vaan avaa myöhemmin. Saisin uuden ajan automaattisesti.

Ja siihen loppui nopea toiminta. Neljä viikkoa myöhemmin, kirjettä ei ole vieläkään kuulunut. Soitin uudestaan, ja vasta nyt asiakaspalvelija mainitsi, että tapauskohtaisesti ASC:t ottavat sormenjälkiä myös ilman ajanvarausta! Olisi siis sittenkin pitänyt jo joulukuussa ensimmäisen ajan saadessani soittaa, olisin lyhentänyt uuden kortin odotusaikaa melkein kahdella kuukaudella!

Nyt taas odotetaan

Eilen sitten menin sormenjäljille walk-in-tyyliin. Kolmatta kertaa siinä puljussa, ja jälleen pääsin aurinkoisen ystävällisen naisen käsittelyyn, joka piti huolen että tiedän miten saada leimat passiin jne nyt kun ei Green Cardia ole. Mutta kuulin häneltä myös jotain vähemmän miellyttävää: Uusien korttien saantiajat ovat pidentyneet, jopa yhdeksän kuukautta saattaa mennä.

Yh-dek-sän kuukautta myöntääkseen kortin, joka on silkka kaksoiskappale.

Samassa ajassa voisin melkein saada kansalaisuusprosessin tehtyä. Kuukauden päästä olisin siihen oikeutettu.

Kilpailu!

Oh my! Mutkan kautta minulle selvisi, että joku ihana lukija on ehdottanut minua Supersaverin blogikilpailuun!

Kiitos, sinä mahdollisesti Ruotsissa asuva mysteerilukija, olen otettu! (Ruotsia veikkaan, kun ehdotettujen listalla blogini osoite päättyy .se.)

Löydä seuraava lomakohteesi Supersaverilta! Meiltä löydät suositut lomakohteet ja tuntemattomat rauhalliset paikat.

Ensi tiistaihin asti voit käydä ehdottamassa suosikkiblogia finaaliin. Pääpalkinto on blogin julkaisu kirjana, hieno idea!

Niin varaukseton ihailun ja kehujen vastaanottaja kuin olenkin, tässä kohtaa ehdotan, että käy antamassa ääni mutta anna se jollekin muulle mahtavalle blogille. Sen lisäksi että en ole ihan kärkikahinoissa tässä vaiheessa, siellä kärjen tuntumassa on muutama tuttu blogi, joista tulisi hienoja kirjoja. Omaani en oikein osaa nähdä kirjana, vaikka miltä suunnalta yrittäisin tarkastella.

Paras USA-blogi-kategoriassa kasan ääniä on saanut blogituttu jo vuosien takaa, niin kaukaa kuin ajalta, jolloin tahoillamme kärvisteltiin kaukosuhteen kanssa. Anni kirjoittaa Happiness Is... -blogissaan amerikkalaisesta ja amerikansuomalaisesta elämästä amerikkalaisesti mutta suomalaisille. Got it? Mainio kulttuuritulkki, siis; "syvälle" uuden kotimaan kulttuuriin nopeasti solahtanut sujuvasanainen suomalaisnainen.

Toinen säännöllisesti lukemani blogi samassa kategoriassa on tuoreempi tuttavuus. Tiedenainen, sotilaan vaimo ja ympäri kaikkia 50 osavaltiota tiuhaan matkustava Nina kirjoittaa blogissa Adventures of The K Family paitsi matkakohteista, myös muun muassa monista harrastuksistaan: Nina on minun silmissäni sellainen harvinaislaatuinen ihminen, joka osaa ihan kaikkea, ja on siinä kaikessa hyvä!

Ulkomailla asuminen -kategoriassa minun ääneni menee Jennille Luxembourgiin. Kommentoinkin jo hänen blogiinsa, että osuminen matkustuskategoriaan ei olisi mennyt vikaan sekään: Aion itse käyttää Jennin blogia matkaoppaana heti kun osun oikeisiin paikkoihin kartalla. Sen lisäksi, että käytte äänestämässä Suurherttuan vieraana -blogia Supersaverin kilpailussa, vinkatkaapa Jennille blogissa, että kartta hänen kirjoittamistaan matka- ja matkavinkkijutuista olisi upea. (Kyllä, oma lehmä ojassa! Siitä näkisi silmäyksellä, löytyykö alueesta kirjoitus.) Eniten kuitenkin ihailen Jennin lukuisia tarinoita usein satunnaisista kohtaamisista: Kun kaapeliasentajan käynnistä tulee blogikirjoitus, joka kertoo Yhdysvalloista kuin vahingossa enemmän ja sellaisia asioita, joita ei kirjoista voi oppia.

Muutto edessä

Olemme alun pitäen varautuneet siihen, että sitten kun saan erikoistumispaikan, me muutetaan lähelle minun työpaikkaani. Asia oli tietenkin aika abstrakti siihen saakka, kunnes selvisi että 1) saan erikoistumispaikan ja 2) se sijaitsee Chicagossa.

Sairaala vaan sijaitsee sellaisella alueella, että ihan lähelle muuttamisessa ei olisi ollut mitään mieltä. Niinpä minun oli helppo suostua kompromissiin, jossa lähdimme etsimään uutta kotia puolivälistä: Miehen työmatka suuntautuu länteen, minun itään, kuten nytkin, mutta kartalta löytyi piste, josta aamuruuhkan aikaan molemmilla kestää vain puolisen tuntia töihin.

   Mikä tämä on?*   

Eipä meillä mitään suurempaa kiirettä ollut: Vaikka vuokrasopimus umpeutuisi 11.3., sitä voisi jatkaa kuukauden kerrallaan jos mitään ei sitä ennen löytyisi. 60 päivän irtisanomisaika vähän kummitteli mielessä, ja muuttuikin sitten pikku möröksi, kun 61 päivää ennen vuokrasopimuksen umpeutumista saatiin kirje asuntotoimistosta: Olisimme tervetulleita hakemaan toisen, jo remontoidun asunnon tästä kompleksista, mutta tähän kämppään ei remontin takia vuokrasopimusta uusittaisi. Tämä siis irtisanomisajan täyttymisen aattona... Hyvin on järjestetty, ja ihan periaatteen vuoksi suututtiin ja valitettiin asiasta. Ehkä uskottavan oloisen tuohtumuksemme ansiosta saatiin lupaus joustosta muuttopäivään, jos menee pitkäksi, ja myös armoa irtisanomisaikaan.

Käy sääliksi muita, joille on sama kirje laitettu ja annettu päivä aikaa muuttopäätökseen. Meille lopulta kävi oikein hyvin, kun nuo joustot saatiin, ja kun kirje antoi hyvän sysäyksen lähteä tosissaan etsimään uutta asuntoa. Seuraavana viikonloppuna käytiin katsomassa neljää taloa (joo, omakotitaloa!) ja omaksi suureksi yllätykseksemme jo viime perjantaina allekirjoitettiin vuokrasopimus hiljan remontoituun, tiivistettyyn ja (ainakin sisältä) nättiin taloon suorastaan täydellisellä paikalla: Uudesta kodista pääsee kävellenkin jonnekin! Jopa junalle!

*Kts. kuva. Amerikkalaisille niin arkinen, suomalaiselle eksoottinen jääpalakone jääkaappipakastimen reunassa. Lupaan paremman kuvan kun muutetaan. Elämä on parempaa, kun on innoissaan pienistä, hullunkurisista jutuista, kuten minä nyt tästä vesi-jääpala-automaatista. Onhan niitä tullut toisten jääkaapeista käytettyä, mutta meillä ei aiemmin ole ollut.

Mies oli etukäteen omakotitalon kannalla, minä mietin kaikkia niitä riesoja mitä siitä seuraa. Rivitalo olisi ollut minulle hyvä kompromissi. Mutta jo netistä vaihtoehtoja katsellessa aloin vähitellen kallistua omakotitalon kannalle itsekin. Asunnoissa tuntui olevan aina joku iso vika, korkeampi neliövuokra, ja meille sopivilla alueilla joko kallis autopaikka tai katuparkki, mikä voi tietenkin tarkoittaa korttelien päähän parkkeerausta - oon liian hyvään tottunut. Rivitaloja ei juurikaan ollut markkinoilla. Ja omakotiasumisen tuoma rauha ja tila kerta kaikkiaan alkoi houkutella.

En osaa päättää mikä uudessa kodissa on parasta: Sijainti tietenkin, mutta olisiko se ehkä oma pieni piha, autotalli (hyvästi lumenluonti auton katolta! Terve vaan, lumenluonti pihasta), mahdollisuus polkupyörään, "oma huone" jonne voin levitellä lankani, kirjani ja laukkuni ilman että pitää sietää miehen kärsiviä katseita, vai sittenkin:

Tässä lattiassa silmä lepää.

Hyvästit kokolattiamatoille! Omistajat pelastivat ja kunnostivat vinyylilattian alta alkuperäisen puulattian. Vuokranantajapariskunnallamme on siis hyvä maku, sen lisäksi että tähän asti ovat osoittautuneet sekä mukaviksi että reiluiksi. Kuulimme myös, että he asuivat puolisen vuotta itse tässä talossa kun kunnostivat omaa nykyistään. Eli he paitsi tuntevat talon hyvin, myös toivottavasti välittävät siitä hieman pelkkää sijoitusasuntoa enemmän.

Kolmekymmentäyksi päivää muuttoon, enkä malttaisi kotona oikein tehdä muuta kuin pakata tai suunnitella muuttoa. Hyvä tietenkin muuton kannalta, huonompi juttu kaikelle muulle, mitä pitäisi saada hyvään tahtiin aikaiseksi!

Hammas

Tapahtumarikkaaseen loppusyksyyni mahtui paljon ensimmäisiä ikinä. Sellainen, jonka olisin voinut jättää väliin, oli ensimmäinen antibioottikuuri ja juurihoito hampaaseen.

Sen lisäksi, että siihen mennessä kun menin ensimmäistä kertaa täällä hammaslääkäriin, oli siellä mukavasti paikattavaa, olen jo rutiinistikin ehtinyt käydä monen monituista kertaa omalla hammaslääkärillä täällä. Miehen koko perhe käy samalla hammaslääkärillä, enkä ihmettele: Sitä ajaa vähän pidemmällekin kun tietää pääsevänsä mukavan, huolellisen ja täydellisyyttä tavoittelevan ammattilaisen hoitoon. Ja kun koko perhe käy samassa paikassa, minutkin tunnettiin siellä hyvin jo ennen ensi käyntiä...

Suomessa hammaslääkärini sanoi, että hänellä käy Floridasta asti potilas, joka sanoo tienaavansa lentolippujen hinnan takaisin käymällä hammashoidossa Suomessa. Sama hammaslääkäri pelotteli, että puoskareita on joka kulmalla. Totta varmasti toinen puoli molemmissa tarinoissa, mutta koska meillä on vakuutuksessa erillinen hammasvakuutus, ja koska olen KELAton, en olisi vielä säästänyt tarpeeksi yksiinkään lentolippuihin hoidattamalla hampaani Suomessa. Mitä laatuun tulee, omasta hyvätasoisesta hoidosta riippumattakin täällä tarkastus on mielestäni perusteellisempi, ja tehdään kahdesti vuodessa. Ensin se tuntui turhan tiuhalta, mutta siinäkin mielessä olen amerikkalaistunut ajattelemaan 6 kk kohdalla, että jo onkin aika saada hammaskivet poistettua. Kerran vuodessa otetaan kuvat: Siinä tiheämpi ilman eri syytä olisi mielestäni turhaa, mutta sitäkin olen kuullut tehtävän - hammaslääkäri saa hyvät korvaukset vakuutuksesta... Ja kerran vuodessa fluorataan hampaat, olen sen verran reikäherkkä, että mielelläni maksan siitä sen n. $40, kun ei vakuutukseen kuulu.

Puudutetun blogistin vi(e)no irvistys.
Halvat on huvit! Tai itse asiassa kalliit.

Vaan palataanpa marraskuun loppuun. Jomottava särky, vihlonta ja arkuus välihampaassa alkoivat sopivasti lauantaina, niin että maanantaiaamuun mennessä ei ollut epäilystäkään että jotain tarttis tehdä. Olin onnekas, pääsin samana päivänä oman hammaslääkärini kautta erikoishammaslääkärille, joka tuomitsi juurihoitoon. Huh helpotusta: sain antibiootit jo itsekin diagnosoimaani abskessiin, ja ajan juurihoitoon hyvissä ajoin ennen Suomeen lähtöä.

Kaikki kuulemani kauhutarinat juurihoidon kivuliaisuudesta menin viikkoa myöhemmin toimenpiteeseen. Minut puudutettiin yhtään liioittelematta nenänjuureen saakka, ja vielä kahdeksan tunnin jälkeen huuli roikkui turtana. Koko toimenpiteen kivuliain osuus oli hoidettavan hampaan ympärille kiinnitettävän pihdin nipistys ikenessä sillä puolella, jota ei puudutettu! Minkäänlaista jälkisärkyäkään ei tullut. 

Mutta ettei liian positiiviseksi jäisi, palataan vielä vakuutusasioihin. Ensinnäkin, tonnin juurihoidosta ei ole vielä saatu vakuutuspäätöstä, koska erikoishl:n toimisto lähetti sen ensin väärään paikkaan. Ei onneksi ole tullut vielä laskuakaan... Viime viikolla tuli sitten yllätyspostia: Hammasvakuutus vaihtui! Vakuutus on miehen työpaikan kautta, ja työnantajat tekevät usein jopa vuoden välein uudet sopimukset. Jos tästä oli "open enrollment" -aikana ja miehen papereita täyttäessä ilmoitettu, oli se mennyt häneltä kokonaan ohi. Vakuutus vaihtui opivasti siten, että olin jo siitä tietämättä ehtinyt käydä kerran omalla hl:llä tilapäistä paikkaa paikkaamassa (indeed!) Huomenna olisi vuorossa pysyvä paikka, kruunun laitto juurihoidettuun hampaaseen. Oman hl:n toimistosta soitettiin tällä viikolla, että vakuutuksen vaihdon vuoksi emme saa etukäteisarviota vakuutuskorvauksesta, ja samasta syystä voi olla että olemme vuoden karenssissa: Kaikki isommat remontit ensimmäisellä vakuutuskaudella joutuu pulittamaan omasta pussista. Toisaalta kun vakuutuskatot on $1500-2000 per pariskunta (jos oikein kaavakkeita tavasin), jotain tässä vuoden aikana pulitetaan omasta pussista joka tapauksessa... kunhan ei vaan tulisi toista juurihoitoa!! Kruunu kun kustantaa toisen tonnin, ja muutaman satalappusen siihen päälle.

Pyytämättä ja yllättäen, uusi vakuutuskortti.

Olisikohan pian jo ne lentoliput tienattu? ;) Ei se tietenkään Suomessakaan ilmaista ole, juurihoidot ja kruunut. Lentoliput sikseen: jälleen kerran mietin, mitä olisi tapahtunut, jos meillä ei olisi hammasvakuutusta - se ei uudessakaan laissa ole aikuisille pakollinen - eikä yhtään säästöjä. Se on kuitenkin vallan tavallinen tilanne köyhyysrajan yläpuolellakin. Maksettaisiin vielä seuraavakin vuosi tätä hammasta, pahimmillaan luottokorttikoroilla, parhaimmassa tapauksessa palveluntarjoajan osamaksuilla.

Mitäs tänään syötäisiin?

Sanokaas, onko muillakin huusholleilla suuria vaikeuksia päivän ruuan päättämisessä? En edes osaa sanoa, kumpi on vaikeampaa, päättää ruuasta silloin kun ei juuri ole aikaa sen laittamiseen, vai silloin kun voisi tehdä jotain suuritöisempääkin.

Pahimmillaan me väitellään siitä, kumman vuoro on päättää ("Mä just eilen ja toissapäivänä valitsin") ja lopulta ollaan niin nälkäisiä että päädytään burritolle, liian myöhäistä alkaa tehdä ruokaa.

Ei siis olla erityisemmin keittiöihmisiä kumpikaan, vaikka kauha kädessä pysyykin. Tiettyjä filosofisia eroja meillä ruuanlaitossa on, ja perustavanlaatuisin niistä liittyy reseptin käyttöön. Toiseksi merkittävin on se, että minä kiinnitän huomiota ruokaan ja ruoka-aikoihin hieman eri tavalla. Tällainen keskustelu käytiin viime lauantaina:

Mä: "Meillä on sitä possua mikä pitää tänään kypsentää. Mutta tykkäisin tehdä chiliä, ei ole vielä koko talvena tehty. Mitä sanot, voiko chiliä tehdä possustakin?"
Mies: "Ai onko sulla chiliresepti?"
Mä: "Miten niin, niitä on netti pullollaan! Olen käyttänyt mitä reseptiä milloinkin. Tarvitaanko siihen joku erityinen resepti sitten?"
Mies: "Siis oletko tehnyt chiliä? Olenko mä syönyt sitä?"
Mä: :O :O
Mies: "Oletko tehnyt chiliä ja ehkä kutsunut sitä jollain toisella nimellä?"
Mä: !!!

Aiemmin olen tehnyt "valkoista chiliä", johon tulee vain vaaleita papuja ja kalkkunan jauhelihaa, kasvischiliä johon tulee kasvisproteiinia, maissia ja jopa raastettua kaalia, ja sitten sellaista aika tavallista, jauhelihasta, pavuista ja tomaattikastikkeesta.

Epätarkkaa chiliä, viimeinen annos tänään lounaaksi.
Huomaa peräksianto epäruualle juustoraasteen muodossa...

Otin ruuanlaittovuoron itselleni, ja vasta sen jälkeen kun mies oli syömässä hyvällä halulla ja kehumassa keitosta, kerroin että tällä kertaa otin vaan ensimmäisen googlaamalla hyvältä vaikuttaneen reseptin.

Paitsi korvasin naudan possulla.
Ja jauhelihan kasvisproteiinilla.
Niin ja tumman oluen sijaan laitoin jääkaapista löytynyttä vehnäolutta.
Enkä löytänyt lähikaupasta punaisia chilejä, joten laitoin Serranoja ja yhden vihreän paprikan.
Ja kokonaisten purkkitomaattien sijaan käytin tomaattimurskaa
Enkä käyttänyt pelkästään pintopapuja, korvasin puolet pavuista kaapista löytyneillä mustapavuilla.
Unohdin kokonaan jauhetun korianterin kauppaan mennessä, mutta laitoin sitten kuivattua, jota ei kyllä valmiista tuotoksesta maista.
Enkä ostanut kaakaojauhetta ihan vaan tämän takia, joten se nyt jäi. (Melkein laitoin sijasta kanelia, mutta jätin väliin, ehkä siihen kohtaan on hyvä vetää soveltamiselle raja, missä ei enää ole lopputuloksesta varma.)

Mies lähti kerran vielä erikseen kauppaan kun oltiin hänen kokkausvuorollaan unohdettu buillon lihasoppaa varten. Tai oikeammin, vaimo ei ymmärtänyt että "better than buillon" tekstarissa tarkoitti tuotemerkkiä, ei että ei sillä niin väliä kun soppaluut on parempaa kuitenkin. Ei kelvannut korvata sitä kasvisliemikuutiolla. Arvannette mitä minä olisin tehnyt. Mutta jos sovellan näin onnistuneesti, saatan piankin kääntää miehen pään tässä suhteessa.

Pääasia että maistuu, ja maistuu vielä kolmantenakin päivänä: Ei tarvitse pähkäillä, mitä syötäisiin!

Tammikuun merkkipäivä

Martin Luther King Jr:n syntymäpäivästä seuraavana maanantaina vietetään hänen muistopäiväänsä. Koulut, postit, pankit ja julkiset virastot ovat kiinni (ja kaupoissa on tavan mukaan merkkipäivän alennusmyynnit). Minulle tämä on muuten tavallinen päivä, paitsi että postikäynti jää tosiaan huomiseen, ja mies on kotona - julkisella työnantajalla kun on.

Kuva American Radio Worksin sivulta

Eilen kuuntelin radiosta dokumenttia Dr. Kingin viimeisestä elinvuodesta, ja tänään olen lukenut hänen Nobel-puhettaan. Kerta toisensa jälkeen hämmennyn siitä, kuinka lähellä meitä
nämä ajat ovat.

Kun vuoden merkkipäivät ovat näin hyvällä alulla, aikeissa on katsoa PBS-dokumenttielokuvaa Presidents' Dayna, helmikuun 17 pvä. American Experience -sarjalla on jopa nelituntiset dokumentit useasta presidentistä viimeisen sadan vuoden aikana.

Kuva: pbs.org. Kuka presidenteistä kuvassa?

Ja ettei uusi kotimaa saisi vallan yliotetta, Kalevalan-päivänä varaan hetken tai pari Kalevalan lukemiseen: Sain sen lahjaksi mummoltani vähän tänne muuttoni jälkeen.

Ilmoja pidellyt - Vanhaa vuotta ja uutta

Maanantaina, 13.1.

Vuoden ensimmäinen blogikirjoitus on odotellut ilmestymistään lievän rimakauhun vuoksi. Monet seuraamani blogit kävivät ansiokkaasti läpi mennyttä ja katsoivat tulevaan, ja aloin ajatella että itsekin pitäisi aloittaa jollain sisältörikkaalla.¤

Mutta onneksi viikko sitten* tuli Polar Vortex, joten voin rupatella säästä. Oli muuten kylmä. Niin kylmä, että suolaus ei sulattanut teitä, ja sain vihdoin omin silmin nähdä että täkäläiset eivät jokavuotisesta talvesta huolimatta ymmärrä, että talvikelillä kannattaa muuttaa pikatielläkin ajotyyliä. (Sen sijaan jos ilmassa on kolme vesipisaraa, liikenne puuroutuu mateluksi kuin taikaiskusta.) Meillä muodostui parvekkeen liukuoven sisäpuolelle jäätä, mutta isommilta ei-toivotuilta talvi-ilmiöiltä vältyttiin. Keskiviikkona oli jo ihana talvipäivä, ja perjantaina puro sanoi puli puli rankkasateen saattelemana, eikä enää tarvitse liukastella. Paitsi jos alueella asuntoyhtiömme varoitusten mukaan vallitseva suolapula ei ratkea keskiviikkoon** mennessä.

Luntakin on riittänyt. Autotalli olis kiva silloin, kun kuudelta paukkupakkasessa pitää putsailla pariakymmentä senttiä lunta auton päältä! Vaihtoehtoisesti asuminen hyvien julkisten kulkuyhteyksien varrella voisi olla vielä kivampi.

Nyt kun on säästä tullut päällimmäiset purettua, summaan sittenkin lyhyesti viime vuotta omalta osaltani. Viime vuotta voi sanoa käännekohdaksi elämässäni Amerikassa, vuodeksi joka määritti tulevaisuuden suunnan. Tai vaihtoehtoisesti voi sanoa, että saavutin tavoitteita ja asetin uusia, ja jo aiemmin alulle laitetut asiat kantoivat hedelmää.

Sain tehtyä loput kaksi lisenssitenttiä, mikä osoitti itselleni jälleen, että ikuisuusprojektitkin voi saada päätökseen. Tuloksien perusteella vähän vähempikin stressaus ja lyhyempikin valmistautuminen olisi riittänyt, mutta toisaalta juuri näin hyvät tulokset halusinkin! Kesäkuussa sain sertifikaatin käteen: Olen kelvollinen hakemaan erikoistumispaikkaa. Tein toisen kirjallisen lisenssitentin tammikuun lopussa, ja heti sen jälkeen aloin tekemään melkein täyttä vapaaehtoisviikkoa mentorini alla. Vapaaehtoisuus kantoi hedelmää paitsi uusien kokemusten ja uuden oppimisen kautta, myös poikimalla palkkatöitä samassa paikassa. Kesällä minut rekrytoitiin lisäksi kirjoittamaan artikkelia, ja houkuteltiin hakemaan kliinisen tutkimuksen maisteriohjelmaan. Minusta tuli jälleen osa-aikaopiskelija ja opintolainallinen syyskuun alusta.

Välillä ihmettelin, miten ikinä saan erikoistumispaikkahakemukset valmiiksi ajoissa - enkä saanutkaan. Ehdin kuitenkin riittävän ajoissa, niin, että lokakuun lopussa oli ensimmäinen erikoistumispaikkahaastattelu. Kävellessäni haastattelun jälkeen tietokoneluokkaan viimeistelemään tilastotieteen välitenttiä, muistan ajatelleeni, voiko olla että ensimmäinen on se oikea. Viikkoa ennen kiitospäivää varmistui, että ei ensimmäistä eikä toista kertaa elämässäni ensimmäinen on indeed se oikea.

Tämän lomaan mahtui itse asiassa kaksikin lomaa, kesällä Wisconsin/Michigan-akselilla ja sitten jouluna Suomessa. Arjessa ei mitään kovin jännittävää ehtinytkään tapahtua. Ehkä pitäisi ottaa tälle vuodelle tavoitteeksi tehdä jotain leffa- tai pubi-iltaa erikoisempaa viihdyttävää vähintään joka (toinen?) kuukausi?

Entäs alkanut vuosi? Tästä tulee mielenkiintoinen! Aloitan vähän rauhallisemmin kuin lopetan. Teen vähän vähemmän palkkatöitä ja vähän enemmän töitä tulevien töiden eteen. Eli olen vähemmän töissä, mutta yritän käyttää sen ajan hyödyksi niin, että ensinnäkin saan hyvissä ajoin osavaltion lääkärilisenssin taskuun. Koska valmistumisesta on jo aikaa, lisenssiä varten täytyy suorittaa nettikursseja. Sen lisäki, kun kesällä sukellan erikoistumistunneliin, josta kaikkien raporttien mukaan ei hirveästi käväistä pinnalla, olisi tarkoituksena että muut projektit on sopivasti paketissa, koti lähempänä työpaikkaa, ja akut ladattu maratonia varten. Saa nähdä kuin käy!

Hyvää vuotta 2014 juuri sinulle! Toivottavasti pysyt mukana tämänkin vuoden, lupaan ainakin suurimmista käänteistä kirjoitella. Oma puolilupaukseni on, että sen lisäksi ainakin muutamaan otteeseen kertoilisin lääketieteestä ja lääkärin töistä tästä perspektiivistä. Tiedän, että ainakin muutamaa lukijaa se kiinnostaisi erityisesti.


¤ Ja sitten jäin odottelemaan että etsisin sopivia kuvia kirjoitukseen! Ehkä lisään myöhemmin... Yeah, right!
*18.1. Jos nyt julkaisisin tämän edes saman viikon aikana kirjoituksesta! Polar Vortexista on melkein kaksi viikkoa.
**Eilen 17.1. kävelin paikasta toiseen, ohhoh, ja oli kaksikin pahaa läheltä piti -tilannetta. Auton kanssa niitä oli pari päivää sitten, eli tässä sitä taas ollaan, nastoja kaipaamassa. Kenkiinhän ne varmaan saisi ihan laillisestikin laittaa... ;)

Kiire väistyy

Marshall Fieldsin Walnut Roomin joulukuusi

Katosin vahingossa melkein koko adventtiajaksi, vaikka juttua olisi blogiin riittänyt. Viime kuukausi erikoistumispaikkauutisten jälkeen on ollut kiireistä, kun eteen on tupsahtanut kaikenlaista hammashoidoista virastokäynteihin. Kaikkeen olen kuitenkin suhtautunut uudenlaisella tyyneydellä: Miksi stressata yhtään mistään kun on taskussa erikoistumispaikka, ja tiedän taas muutaman vuoden tauon jälkeen (vai ensimmäistä kertaa elämässä?) vähän enemmän tulevaisuuteni suunnasta.

Chicagon joulutori viraston varjossa

Ilmaannun blogiin uudelleen vallan toisella puolen maailmaa, Suomessa joulua viettämässä tietenkin. Me jatkamme hieman huolestuttavaa perinnettä, jossa Suomen-joulut ovat pikimustia Chicagon nauttiessa(?) lumesta ja pakkasesta. Chicagossa joulua viettäessä Suomessa tietenkin hohtavat hanget.

Kotioven itsekoottu, vain vähän säälittävä
kranssinsijainen. Ensi jouluna uusi ovi,
uusi koriste.

Joulu tulee minulle ainakin säästä riippumatta, ja minä olen saanut jo joulun parhaat lahjat, kun puoli sukua ja joukko ystäviä on jo tavattu meidän "isolla kierroksella", ja niin kummityttö kuin veljentyttö on leikitetty kohtalaisen perusteellisesti.

Kotilähiön valopuisto vähän liian valoisaan aikaan.

Tähän mennessä Suomeen tullessa on jokin palanen tuntunut epätodelliselta, joko se että olen täällä tai että olen koskaan poissa ollutkaan. Kaikkeen tottuu, näemmä, kun nyt hetkellisiä epätodellisuuden kokemuksia on aiheuttanut vain kasvaneiden lasten ensinäkeminen. On se aika sittenkin kulunut!

Tai no, yksi edelleen hämää: Helsinki-Vantaalla heti näin kaksi "tuttua", ja kauneimmat joululaulut oli täynnä "tuttuja" naamoja. Ennen kuin lähdin nykimään ventovieraita hihasta, tajusin sentään että selitys on yksinkertaisesti se, että suomalaiset piirteet näyttävät tutuilta, ja suomalaiset niin pitkälti kaikki ("kaikki") samannäköisiltä!

Matka alkoi siskon ja veljen kanssa Tallinnassa pyörähtämällä.
Perinne sekin, kun mieskin jo toista kertaa joulun alla kaupungissa. ;)

Pian aletaan tehdä rosollia. Joulu tulee lumetta mutta ei rosollitta, ja vaikka mummon tekemä on maailman parasta ja olen sitä jo saanut, ei aattona voi olla ilman. Joulumyrsky tuli tänä vuonna etukäteen, mutta se ei haittaa: jos tänä vuonna saisi lämmintä ruokaa myös tapanina. Se vei sunnuntai-iltana pilvet pois taivaalta, ja aloitettiin toivottavasti uusi perinne, tähtien tähyily. Linnunradan olen nähnyt viimeksi Pohjois-Dakotassa! Suomalainen tähtitaivas on tutumpi, Otava omalla paikallaan ja opin (taas) siskolta Seulasten ihmettelyn. Kun tosiaan peräti kauneimmat joululaulut pääsin käymään, ja vielä isän kuoron johdolla, väitän jo ennen aattoa viettäneeni yhtä elämäni perintörikkaimmista jouluista. Tankkaan perinteet seuraavien vuosien varalle, jos sattuvat menemään töissä.

Riemullista joulujuhlaa itse kullekin, perinteiden tai uusien elämysten äärellä!

...toivotta se oikke pukk Rauman toril.

Adventti alkaa

Adventti tarkoittaa suomeksi Herran saapumista, mutta niin mukava kun on odottaa Jeesus-lapsen syntymäjuhlaa, minulle tänä vuonna tärkeämpi saapuminen on perin maallinen saapumiseni koti-Suomeen, joka on odotettavissa viikkoa ennen joulupäivää.

Tänä vuonna kun kiitospäivä oli niin myöhään kuin se vaan voi olla, adventti ja kiitospäivä osuvat niin lähekkäin, etten edes kuvitellut nikottelevani, kun amerikkalaisittain tyypillisesti kiitospäivän pitkien vapaiden ansiosta kaivettiin eilen ja tänään jouluvalot ja -koristeet. Kuusi on vielä kasaamatta(!! joo edelleen se pieni muovikuusi) ja koristelematta, mutta kovasti alkaa olla jouluiset tunnelmat.

Sain Ninalta 11 kysymyksen haasteen, mukava vastailla joulukysymyksiin! Fuskaan vain sen verran, että en keksi itse lisää kysymyksiä tai haasta muita. Sen sijaan ehdotan ketä vaan tarttumaan Ninan joulukysymyksiin!

The rules of the game:

• tell 11 facts about yourself
• answer the 11 questions asked by the person who invited you
• come up with 11 questions for the new participants
• select 11 new bloggers for the challenge
• and of course,  thank the person who invited you, and let the lucky 11 know they have questions waiting for them. Oh, and you can’t tag the person who challenged you. 

My 11 facts:

• It's hard to come up with facts everyone doesn't know already, I'm pretty extroverted and like to talk about myself. 
• The same day as I signed a contract for postgraduate medical education, my wallet was stolen, and two days later my phone died and needed a factory re-set. Any of the three alone would've been enough to rock my world, but put together I feel like I started a whole new phase in my life... Which I did, getting the position would've completely rocked my world without the other two!
• I correspond with my 97-year-old grandma with postcards, and every time I get one in the mail, it makes my whole week
• My husband says he's never known anyone so eager to check the mail. I tell him he's never known anybody who gets as much good, personal mail. 
• I collected stamps when I was in grade school. I was only interested in international stamps: We had a ton from Nepal where my mom lived at a time.
• As part of my work, I am monitoring how many steps I get each day, starting last Monday, ending the first week of January. So far, I have only reached the goal of 10,000 steps on one day, which is somewhat pathetic. 
• I got to the 10,000 steps yesterday with going to the gym and in the evening to the Arboretum to see illuminated trees. 
• My favorite wine in Finland was Gewürstraminer, and I finally went to a local liquor store to look for it. I'm not a big drinker: It took me a couple years to even realize I could look for it. 
• When in bad traffic, I tend to shout at other drivers, who are obviously much more idiotic than I am. As everyone drives with windows closed for most of the year, no one is ever meant to hear what I'm shouting. The morning after we got our plane tickets to Finland, I found myself doing the shouting in Finnish. 
• I have breakfast in the car practically every morning - every morning I drive to work that is. My car is well overdue a cleaning inside. 
• We will move closer to my new job before I start. Long days and long weeks call for less time spent sitting in a car. 

And here are my answers to Nina's questions:

1. What is your favorite Christmas memory? 

 I can't pick a favorite: My Christmases have been steady and similar, so I would say overall over many, many years it is those moments of coming together with family, in peace, happiness and harmony, to enjoy each other's company (and food).

2. Wrapping paper or gift bags? 

 Wrapping paper. I'm very much of a Finn in that respect. I have used gift bags, too.

3. What is your favorite Christmas movie? 

 YLE would usually show something interesting on TV over the holidays, and we would mostly watch those. Of the Christmas themed movies I've seen, I've picked up my husband's favorite and classic, Christmas Story.

4. Favorite Christmas song(s)? 

 En etsi valtaa loistoa, Christmas song, White Christmas, Rauhaa vain rauhaa. These come to mind first.

5. Time for a confession: have you recycled Christmas presents? 

I sincerely can say I haven't. Risk for getting gifts I don't like or can't use is smaller since we don't exchange gifts in a large circle of people, and my family knows me well enough, and when in doubt they would go for chocolate.

6. Do you send Christmas cards? Mail or email? Do you buy them from the store, make yourself, …? 

 I've done it all over the years, but in recent years it's been an email or nothing at all. As kids we would make our own for the family.

7. Is there anything annoying about this time of year? If so, what is it? 

 Despite that I like giving and receiving gifts, the blatant consumerism that threatens to engulf the whole celebration, and the greed you see in some people really irks me. Bad Christmas songs or ridiculous arrangements of songs dear to me, set me off.

8. What do you usually serve on Christmas dinner? 

 Well.. I have never served a Christmas dinner. My newfound specialty here in America is rutabaga casserole, which has won support with half of my in-laws, so I make it for Thanksgiving and Christmas. I can't have Christmas without the beet and vegetable salad rosolli. It needs to be served with unsweetened whipped cream with vinegar, and colored with beet.

9. What are some of your favorite Christmas decorations that you are going to put up? (or have already put up… :-) ) Do you prefer themed or homey Christmas trees? 

 Decorations either on the tree or otherwise aren't a big deal for me. But I do cherish the few special items we've gotten as gifts, and therefore we likely will not ever put up a themed tree, we'll use our decorations that are attached to a person or a year.

10. What kind of a tree topper you have? Angel, star, something else? 

 Star. Again, I'm Finn enough, I'll always have a star. Our Christmas tree is a $20 plastic Target tree... but it holds up and is the right size for this place. This might be its last year, it's shedding, and as we move, it may go: No emotional attachment to it. Of course I think that an actual tree is better, but in Finland there's more magic to it, when I was closer to the tradition of going to fell it yourself (and we did a few years, with permission on a family friend's land).

11. What are some of your most important Christmas traditions?

 Truthfully, it's the food and eating together. Have to have all the right Finnish foods, at least those mentioned earlier, and ham. In America I'm of course flexible about the foods, when in Rome etc. In America, I love going to Brookfield Zoo for the lights. In Finland, Christmas Eve service and actually, just spending Christmas Eve and Christmas Day as we always do is important. 

Suuri(n) uutinen

Ylläolevasta kuvasta löytyy vinkki, vaikkei erityisen selvä sellainen, tämän kirjoituksen suureen uutiseen. Tämä on suurin juttu elämässäni sitten USA:an muuton, ja ehkä suurin juttu mitä minulle tapahtuu koko loppuelämässäni.

Otin kuvan häthätää puhelimella perjantaina, lähestyessäni uutta työpaikkaani. Olin matkalla allekirjoittamaan sopimusta erikoistumisohjelmaan liittymisestä.

Oikein luettu: Allekirjoitin perjantaina sopimuksen, ja minulla on erikoistumispaikka Chicagossa ensi kesästä alkaen! Tämä siitä huolimatta, että minun piti joutua odottamaan maaliskuuhun, Match Dayhin saakka ennen kuin kuulen kohtalostani. Minun ohjelmani halusi valita kandidaatit Matchin ulkopuolelta, ja minulle se tarkoitti win-win-win(-winwin) tilannetta. Tämä oli yllättävää siksikin, kun luulin että sääntöjen kiristyttyä ihan kaikki paikat jaetaan Matchissa. Vaan ei: kunhan täyttää kaikki paikat Matchin ulkopuolelta ja määräpäivään mennessä, se on täysin sallittua. Ihan hyvä syntymäpäivälahja, puhelu jossa tiedustellaan halukkuutta ottaa paikka vastaan! Pitihän sitä hetki sulatella, mutta oikeastaan tiesin saman tien, että totta kai hyväksyn.

Näkymä sairaalan parkkihallista. Hehkeää!

Kolmen vuoden koulutus alkaa virallisesti heinäkuun ensimmäisenä, ja sen päättyessä minusta tulee yleislääketieteen erikoislääkäri - tai amerikkalaisittain Family Physician. Koulutukseen kuuluu lääketiedettä laidasta laitaan, useimmiten neljän viikon jaksoissa - siis vähän kuin lääkikseen palaisi - sillä samoin kuin Suomessa, yleislääkärin pitää osata jotain kaikesta, ja kaikki paljosta. Silmiinpistävimmät erot yleislääketieteen erikoistumiseen Suomessa ovat, että täällä vietetään iso osa erikoistumisaikaa osastoilla eikä poliklinikoilla, ja kaikki oppivat myös hoitamaan synnytyksiä.

Tänä kiitospäivänä riittää kiitettävää ja kiitollista mieltä!

Torstai toivoa täynnä

Meille kotiutui viikonloppuna tällainen. Ei voi kai heräteostokseksi sanoa kun on melkein muutosta asti ollut mielessä. Nyt kävi niin, että hädin tuskin tuttu tutkimusassistentti töissä pyysi että ostaisin häneltä Carsons-tavaratalon alekuponkivihon vitosella. "Mahtavat" tarjoukset, ja varat menevät hänen tyttärensä koulun tanssiaisiin, jotta nekin joilla ei muuten olisi varaa, voivat osallistua.

Ostin, lähinnä kun en halunnut kieltäytyäkään. Alepäivien koittaessa olin väsynyt ja kiireinen, mutta päättänyt käyttää ainakin kympin kupongin uusiin housuihin. Kauppareissun jälkeen päätin puolestaan, etten enää ikinä mene sinne vaateostoksille: kaoottista silloinkin kun kauppa oli lähellä sulkemisaikaa lähes tyhjä, ja kosketusetäisyydeltä huomaa, että lähtöhinnat on materiaalien laatuun verrattuna pöyristyttäviä. (Ja ehkä kontrasti muutaman viikon takaiseen Loftin vaimikäseoli reissuun korosti Carsonsin sekundavaikutelmaa entisestään.) Olen varmasti itse muuttunut enemmän kuin liike, mutta eri kuva jäi 4 vuotta sitten mainion villakangastakin ostoreissulla, mainioon hintaan.

Vaan sivuseikat sikseen, turhanpäiväisiä jaarittelen. Nimittäin alevihon viimeisellä sivulla oli Kitchen Aid -monitoimikoneen tarjous. Parempi hinta kuin olen missään nähnyt, ja alkoi kutkutella jauhopeukalonhangassa siihen malliin että koko päivän se pyöri mielessä. Saatuani konsultaatioapua Ninalta (tiesittekö että there's an app for that kun haluat tietää hyvissä ajoin kiitospäivän jälkeisen perjantain parhaat tarjoukset? Kiitos Ninalle!) ja hieman alistuneen myöntymyksen* mieheltä, joka tiesi että kohteliaisuttani edes mitään kysyn, kannettiin kotiin tämä mainio värkki. 

*"Mihin aiot saada sen mahtumaan?" Vaikka tavan vuoksi vaan vastusteli, kun lopulta itse ehdotti sille säilytyspaikkaa.

Eikö olekin hypnoottista katsella sen menoa? Kelpaa leipoa kiitospäivän tuomisia, tai siis jos ehtii! 

Kelpaa elää tätä nimenomaista harmaan marraskuun viikkoa muutenkin, kun tilastotiede on tältä syksyltä melkein suoritettu - viime silaukset kotitenttiin enää - töissä muutamakin juttu etenee mukavasti, on toiveita tulevista töistä, liput jouluksi Suomeen hankittu, siskojen synttärilahjakarkit - uutuus-Marianneja! vastaanotettu, lauantaina eikä maanantaina ei ole töitä, ja taidan päästä huomenna viettämään iltaa suomalaisseurassa.

Mitä voisi muuta enää toivoa? 

No tuoretta pullaa!

Kontrasti

Eilen töistä lähtiessä liikenne oli tavallista enemmän tukossa. Ihmettelin, miten kännykkä sanoo, että kotiin menee 53 minuuttia, kun radiossa sanotaan, että 2/3 matkasta veisi kokonaisen tunnin. (Kevyessä liikenteessä sama pätkä kestää 15 minuuttia. Jep jep.) Katsoin Googlen reittiä tarkemmin, ja huomasin että siinähän on kiertotie. Kaksi mailia ja kaksikymmentä minuuttia myöhemmin päätin mennä kiertoreittiä - oikotietä.

Olen ajellut muutamaan otteeseen kulmilla, joita kannattaisi välttää, yleensä ajattelemattomuuttani, ja jännittänyt enemmän tai vähemmän, eniten sitä ettei vaan tarvitsisi pysähtyä ja nousta autosta. Nyt tiesin tarkalleen minne olin menossa, illan jo pimettyä, mutta oli silti houkuttelevampi kuin moottoritiellä pysyminen.

Eilinen reittini kulki suurimmaksi osaksi samaa katua, jonka ylitän joka päivä töihin mennessä ja sieltä lähtiessä. Saman bussin näin eilisellä kotimatkallani kuin lähes päivittäin työpaikalta. Pari korttelia töistä itään sillä kadulla on myynnissä kivitalonpätkä 3,5 miljoonalla.

Kontrasti on täysin sietämätön. Kauniit kivitalot jatkuvat pitkälle länteen, mutta niiden pihat on ruohottuneet, väleissä on tyhjiä tontteja, kadunvarsille ei istuteta puita, ja joissain kortteleissa puolet juhlallisista, ylpeydellä joskus pystytetyistä taloista oli kuuromykkäsokeita, umpeen laudoitettuja. Eilen ei pelottanut, tuntui vaan kamalan pahalta. Hypersegregoitu kotiseutuni.

Poikkikadulla näkyi erilaista elämää: Kulmakauppa, jonka toisella sivulla oli graffitimuraali ja kaupan kyltti oli käsin maalattu. Ystävä kerran pyysi kuvia graffiteista. En täällä uskalla pysähtyä niille kulmille missä niitä näkyy, ehkä vielä joskus. Tämän kaupan seinä ainakin olisi kiva kuvata.

Vaan tänään valitsin silti moottoritiellä kököttämisen. Helpompaa olla näkemättä.