Olen muuttanut

Huomenna menen synnärille, luvallisena erikoistuvana lääkärinä. On tässä jo vähän aloiteltu, mutta tositoimiin huomisaamusta alkaen. 

Tässä on hyvä paikka päättää maahanmuuttoblogini, ja aloittaa uusi, "lääkärimpi" blogi. Kävi niin että sille tuli kuin tulikin nimeksi Chicagon lääkäri, onnistuitte vakuuttamaan, rakkaat kommentoijat! 

Cloud Gate/Bean sumuisena kesäkuun iltana

Aika näyttää mitä sinne tulee laiteltua, lopulta varmaan melko samaan tyyliin kuin tänne. Toivottavasti juuri sinä seuraat uuttakin blogia! 

chinlri.blogspot.com

En kadu

Hain sekä sisätautien että yleislääketieteen koulutusohjelmiin. Tänään vaihdoin pari sanaa yhden sisätaudeilla aloittavan kanssa. Huomasin sääliväni häntä, koska heidän ei tarvitse suorittaa vastasyntyneen elvytyskoulutusta. Yllättävän reaktioni perusteella voinen todeta että osuin oikealle alalle sittenkin, vaikka pediatria vähän jännittääkin. Ja synnäri. 

In other news, torstaina taitaa olla edessä matka Springfieldiin, osavaltion valvontaviranomaisen luo kinuamaan sitä lisenssiä. Opetus: Hallitse hallinto paremmin kuin hallintovirkailijat, kysy perään ja varmista OCD+paranoidisella tasolla kaiken olevan kunnossa. (Saa nähdä kuin käy! Joudunko metsästämään dekaanin kesälaitumilta?? Viivästyykö varsinaisten töiden aloitus ensi maanantaista? Meneekö lomat siihen???)

Ladataan... 98% valmis

Toukokuu Suomessa oli paljon kaikkea mitä toivoin, etenkin paljon tärkeitä ihmisiä, plus kolme vuodenaikaa. "Syksy"-viikko vaan osui aiottuun mökkeily- ja veneilyaikaan, mutta ihan kaikkea ei voi saada. Kesäkuu Chicagossa on pitänyt sisällään lomailua, hauskanpitoa, työntekoa tai siihen valmistautumista, ja nyt kun perehdytysviikot ovat kunnolla pääsemässä käyntiin, alan olla ainakin varusteiden puolesta sekä henkisesti valmis aloittamaan. Osavaltion lääkärilisenssi ei vielä ole napsahtanut, eikä vielä ole ratkennut miten ison ongelman sairaala tekee siitä, että odotan edelleen uutta green cardia varastetun tilalle. (HR kertoi "lähettäneensä asian lakiosastolle". Rajoitin silmienpyörittelyni sisäiseksi: taas tätä turhaa pyöritystä. Ei, maahanmuuttajastatukseni ei yhtäkkiä muutu laittomaksi jos kortti varastetaan.

Uudet työkaverit on nyt tavattu ja hyväksi havaittu, uskon että meistä tulee hyvä tiimi. Tiedän jo milloin on lomat, ja että aloittanen kirurgialla. Osaan suunnistaa ainakin kahvilaan, omalle laitokselle ja osastoille sokkeloisessa vanhassa sairaalassa.

Eräs toinenkin prosessi alkaa olla valmis. Pohdin tätä eurovaalipäivänä kuukausi sitten:

Opiskeluaikojen lempparikahvilassa/klassikkokahvilassa mustikkapiirakkaa ja mustaa kahvia, joku kaupallinen radio soittaa Zen Caféta. Minä kävin äänestämässä: luin ilmeisesti äänestysoikeusilmoituksen silmät kiinni ja menin ensin väärään paikkaan. Ääni tuli sateisen lisäkävelylenkin jälkeen kuitenkin annettua.

Siinäpä on täydellinen symboli emigranttiudelleni. Suomi on minulle nykyään enenevässä määrin asioita joiden luulen olevan itsestäänselvästi jotain, mitä ne eivät enää ole. Neljän vuoden jälkeen käsitykseni alkavat auttamattomasti vanhentua, vaikka tulenkin tänne näin usein ja opin kaikkea sellaista kuten että Serla on nyt... öö mikä se sitten olikaan?

Tämä vierailu Suomessa on erään aikakauden loppu. Vaikka muutin täältä silloin jäädäkseni, oli suurin "jos" muuttoni pysyvyydelle erikoistumispaikan saanti. Että jos sitä ei irtoaisi, voisinko jäädä sinne kuitenkin?

Tänne Suomeen on helppo sopeutua takaisin lomailijana ihanassa toukokuun säässä. Kahden viikon jälkeen Prisma ja ABC ja talojen numerointi järjestyksessä, ei kortteleittain, ja pyörätiejärjestelyt, punaiset valot joista ei saa kääntyä oikealle, jäätelömaut ja kahvitavat ovat itsestäänselvyyksiä taas, ja tiedän että kotiin palattua siellä on hetken hassua käydä ruokakaupassa kun ei tarvitse PIN-koodia, kun ei tee mieli karkkihyllylle, puhutaan englantia ja kahvi ostetaan pahvimukissa.

Mutta sinne jään, siellä on elämä. Ja minusta on tullut emigrantti. Nämä seka-aiheiset kirjoittelut laidasta laitaan eivät enää sovi vanhan otsikon, ”Kuinka ryhdytään emigrantiksi” alle. Pitää keksiä jotain muuta; enää en useimpina päivinä edes ajattele olevani emigrantti, se prosessi on suurelta osin läpi käyty. Suomalaisuus toki määrittää minua edelleen, ja se että olen suomalainen Amerikassa. Mutta olen kotiutunut.

En ole edelleenkään keksinyt, miksi kutsuisin blogia jatkossa, ja miten jatkaa. Sen verran kuin ehdin, haluaisin jatkaa sekalaisia kertomuksia ja etenkin lääkäritarinointia. Ei huolta, olen jo hylännyt "Teho-osasto" ja "Chicagon lääkärit" -teemaiset uudet blogiotsikot. Jotain vähemmän kornia? Tässä välissä saattaa olla (taas vaihteeksi) vähän hiljaisempaa, mutta enköhän jossain vaiheessa saa bloginkehityspuuskan.

Nurinkurinen(?) kuvitus: Kesäkuuta kotiseudulla - Chicagon seudulla siis.

Ken leikkiin ryhtyy: Kustannuksia

*Luonnos-kansiosta terve! Ja Suomesta! Lomalla - työn alla epidemiologian tentti juuri nyt. Ja flunssa. Laitanpa jokunen viikko sitten aloittamani, mutta vähän tylsäksi toteamani kirjoituksen jakoon, jotta olisi täällä jotain elonmerkkiä.

Luin Katan byrokratiapyörityksestä lisensoiduksi hierojaksi tässä taannoin. Viime viikolla kuussa* jälleen yksi kirjoitettu sekki ja Katan kirjoitus yhdessä inspiroivat (vai pitäisikö tässä tapauksessa sanoa expiroivat tai de-spiroivat?) summaamaan, mitä tähän mennessä on maksettu.

Työmatkalla - tuleva ja entinen samaa reittiä

US Medical Licensing Examination: 
ECFMG-rekisteröityminen - ilmaiseksi, oho, mutta millä tuskalla.
USMLE Step 1 - $790
USMLE Step 2 Clinical Knowledge - $790
USMLE Step 2 Clinical Skills - $1440
Yhteensä $3120 vajaan vuoden aikana.

Ostin kirjoja pyöreästi parillasadalla ja maksoin $99 online-kysymyspankista, kun olin käyttänyt loppuun kurssin kanssa kaupan päälle tulleet.

Kaplan Medical Licensing:
Niin ja ne kurssit, en halua edes kaivaa esiin niiden loppusummia. Kävin 7 viikon preppauskurssin Step 1:tä ja 6 viikon Step 2 CK:ta varten. 10-20 % alennuksillakin maksoin niistä yhteensä noin $5000. Mukana tuli luentomonisteet/kirjat ja tosiaan kysymyspankit, vaikkei automaattisesti kuitenkaan.

Sitten pitää tietenkin hakea erikoistumispaikkaa!

Tästä kadunkulmasta se löytyi minulle,
erikoistumispaikka siis.

The Match
ERAS (Electronic Residency Application Service) -token eli koodi ECFMG:lta joka oikeuttaa hakemusportaaliin pääsyyn: $70
Jokaisesta lähetetystä hakemuksesta pitää maksaa NRMP:lle (National Residency Matching Program), ensin muistaakseni $15 per hakemus, mutta 30 hakemuksen rajan yli menevistä (per erikoisala) $26. Loppusummaksi minun kohdallani tuli pyöreät $900 hakiessani kahden eri erikoisalan yhteensä lähes 70 ohjelmaan.

Minä säästyin kaikilta matkustuskuluilta, ellei muutamaa lähijunien kuukausilippua lasketa, sillä jopa preppauskurssit (kuvitelkaa päälle 7 vkon majoituskulut Chicagossa) ja kliinisten taitojen tentin pystyi suorittamaan täällä, ja Match-vaiheessa ihana uusi työnantajani halusi pelastaa minut ympäri maata haastatteluihin matkustamiselta - viime tipassa peruin sen ensimmäisenkin road trippini. Eli halvemmalla pääsin kuin monet muut.

Ensiavun ovella

Illinois Department of Financial and Professional Regulation:
Se viimeisin maksu oli sitten $230 lääkärilisenssiä varten. Pitäkää peukkuja, että tässä vaiheessa ei enää tule mutkia matkaan! (Tuli jo, mutta toivottavasti niistä selvittiinkin jo, kiitos suomalaisen tehokkuuden.) Sillä kun tätä listaa katsoo, ei enää niin kovasti ihmetytä, mihin menivät säästöt, joita minulla muuttaessa oli, ja olisi parempi alkaa välillä tienata.

Erilaisia lisenssi- ja lisensoimisen uusimismaksuja sekä sertifiointitenttejä maksanen lopun elämääni, mutta tärkeimmät edessä olevista ovat US Medical Licensing Step 3, joka vasta oikeuttaa täyteen lääkärilisenssiin, ja joka tehdään yleensä ensimmäisen erikoistumisvuoden jälkeen, sekä se taas kaikkien aikojen tärkein ja kamalan vaikeaksi varoiteltu tentti, eli erikoislääkäritentti kolmen vuoden jälkeen.

Tästä pääovelle ja vierailijaparkkiin.

Summarum:
Vaikka tässä näitä yksityiskohdin listaan, ajatellen että jollekin niistä hyötyä olisi tai kiinnostusta lukea, nyt kun ura näyttää pääsevän alkuun, ei tällä itselleni ole niin enää merkitystä: Näin paljon se vaan maksaa päästä täällä lääkärinuraan kiinni, jos lähtee hommaan Suomesta tutkintotodistus kourassa. Toki on minua lahjakkaampia, jotka eivät preppauskursseja kaipaa, jolloin hinta putoaa noin $9500:sta heti yli puolella. Jos vielä uskaltaa hakea vain suosikkiohjelmiinsa, voi NRMP-hakemusmaksut pudottaa pariinsataan, ja lisenssi ja erikoistumispaikka voikin olla kourassa vaille neljällä USD-tonnilla. Ei tietty pikkuraha sekään.

Jos puolestaan olisin käynyt lääkiksen USA:ssa, minulla ei muuttaessa vuonna 2010 olisi ollut säästöjä, vaan keskimäärin $200 000 opintolainaa, jota aletaan maksaa erikoistuvan lääkärin pienistä palkoista. Siispä huomaatte, etten kehtaisi valittaa vaikka tekisi mielikin. En kehtaisi, vaikka nyt on sitä amerikkalaista opintolainaakin maisteriopintojen myötä.

Immigration-iloa

Keskiviikkona oli kyllä sellainen kohtaaminen että kannattaa jakaa vielä pari päivää myöhässäkin. Etukäteen sietänee mainita tiedostavani kyllä että minulla on oikeasti maahanmuutto mennyt tosi hyvin ja olen onnekas. Toimistonkin suhtautumisessa tänään osansa saattoi olla sillä, että täti yleensä asioi ihmisten kanssa jotka taistelevat oikeudesta pysyä maassa. Kaikki siis hyvin mutta pidätän oikeuden vuodattaa, joten tässä tulee.

Viraston kulmilla, no ainakin melkein.

Kuten olen täällä aiemmin kertonut, tyhmyyttäni noudatin sääntöjä ja kuljetin mukanani green cardia kunnes lompakkoni varastettiin. Ennen joulua ja Suomen-matkaa kävin hakemassa maahanmuuttoviraston ”field officesta” passiin leiman, joka toimii tilapäisenä todisteena laillisesta pysyvästä oleskelusta maassa, ja toimii siten matkustus- ja työlupa-asiakirjana.

Ensinhän minulle sanottiin, että uuden kortin saan puolessa vuodessa. Sitten kun kävin jättämässä sormenjälkeni, kuulin että yhdeksän kuukautta menee. (Oli muuten yksi sählinki sekin. Ensimmäinen aika tuli nopeasti, mutta jouduin anomaan uutta, koska olimme edellisenä päivänä lentämässä Suomeen. Toinenkin aika tuli nopeasti anomukseni jälkeen, mutta sattuipa sille päivälle, kun Chicagossa oli -30°C kylmää ja vielä kylmempääkin kun lasketaan pakkasen purevuutta. Puhelinpalvelu lupasi automaattisesti uutta aikaa. Kun sitä ei kuulunut, soitin uudestaan, ja silloin vaivautuivat mainitsemaan että sinne voi mennä kokeilemaan onneaan ilman ajanvarausta myös.) Tänään sitten kuulin, että uuden green cardin saamiseen menee nyt vuosi. Että on ruuhkaa. Minulla on kaksi erillistä teoriaa: Amerikkalaiset olisivat paljon tyytyväisempiä veronmaksajia, lähempänä suomalaisten verotyytyväisyyttä, jos julkinen puoli toimisi läheskään yhtä hyvin kuin Suomessa. Toinen teoriani taas on, että kun maahanmuuttoasioissa palvellaan nimenomaan niitä, jotka eivät voi äänestää, voi heidän antaa odottaa kohtuuttomia aikoja jotain niin pientä kuin kortin kaksoiskappaletta, tai jotain niin suurta kuin perheen pääsyä asumaan samaan maahan.

Aiheeseeni palatakseni, Green Cardin sijaan minulla on siis kesäkuussa vanheneva leima passissani. Minun on tarkoitus palata Suomesta kaksi päivää ennen kuin leima passissa menee vanhaksi. Ensin ajattelin että riittäähän se, mutta sitten aloin muistella kaikkia ilkeitä rajaviranomaisia, jotka saavat siitä lisäsyytä epäillä rehellisyyttäni. Ja tulivuoria ja sääilmiöitä, puhumattakaan lakkoiluista, jotka ovat sekoittaneet kansainvälistä liikennettä paljon pidemmiksikin ajoiksi kuin kahdeksi päiväksi.

Board of trade - kauppalauta?

Päätin siis viime tipassa varata ajan Chicagon kenttätoimistoon, ja muutamia tuskanhien pisaroita jo vuodatettuani vihdoin sain tiistaina ilmeisesti peruutusajan keskiviikolle: Pari päivää oli nettivarausjärjestelmä tyynesti ilmoittanut eioota. Tänään sitten paperit ja lakki kourassa astuin luukulle, jolle ei kai kukaan koskaan mielellään astu. Tädillä siellä lasin toisella puolen oli mielipiteitä yhdestä jos toisesta asiasta.

Ensinnäkin, minun ei pitäisi huolehtia sellaisista asioista kuin tulivuorista tai sääilmiöistä, sellaiset asiat voi jättää Herran haltuun. Sopivia huolehtimisenaiheita tädin mielestä on, mitä herkkuja tänään söisi, tai minkä kauniin mekon päälleen huomenna pukisi. Tädille kun itselleen riittää, että hän aamulla heräsi vuoteessaan elossa.

(Olen itse Herrani kanssa paljon paremmissa välissä juuri siksi että en ole jättänyt tällaisia käytännön asioita Herran haltuun vaan oppinut pitämään itsestäni ja asioistani huolen. Pidän tietynlaista käytännöllisyysrajaa sen suhteen, kuinka kirjaimellisesti otan Jeesuksen ohjeen ottaa oppia taivaan linnuista jotka eivät kylvä eivätkä niitä.)

Täti myös huomasi passistani, että olen käynyt täällä aiemmin useamman kerran turistina ilman viisumia. Kerroin että olen ollut pysyvä asukas tultuani maahan kihlatun viisumilla. Siihen sainkin sitten vinon katseen, ja kommentin että on sitten mennyt hyvin vai. Näissä tilanteissa ei koskaan sano mitä oikeasti haluaisi, kuten että ei kuulu sinulle, vaan kiltisti kertoo että juu ollaan varsin onnellisia yhdessä. Mihin täti tokaisemaan, että odotapas pari vuotta.

Eli avioliiton muuttuminen onnettomaksi onkin tädin mielestä sellainen asia, jota ilmeisesti kannattaisi murehtia etukäteen, eikä jättää Herran haltuun? Alanpa heti huomenna pelätä sitä, jos ehdin ateria- ja pukusuunnitelmiltani. Aika harvoin sitä enää kahdeksan ja puolen vuoden yhdessäolon jälkeen kunnon "eroatte kuitenkin" -ennakkoluulojen kohteeksi, joten ehkä pitäisi ottaa tämä ihan virkistyksenä vaan. Että hei mehän ollaan vasta kolme ja puoli vuotta oltu naimisissa, kohta sen alamäen on alettava. 

Tämän keskustelun jälkeen täti antoi ymmärtää että minun ei auta muu kuin jättää asia herran haltuun - mutta onpa minulla kiva etunimi, ja osasinpa muuten kehua tädin ääntämystä että hienosti lausui. Hänen äitinsä kuulemma ohjeisti, että jos ei tiedä miten lausua niin lausuu sitten juuri niin kuin kirjoitetaan. Sattumalta sillä ohjeella pystyy tietty lukemaan 99.5% suomen kielestä. 

En ole vielä niin chicagolainen, että Sears Tower ei
joka kerta saisi niskanikamia yliekstensioon. Kaukaa
sen näkee paremmin, mutta läheltä tajuaa sen massiivisuuden.

Täti päätti kuitenkin käydä puhumassa esimiehelleen. Varmaan siksi heltyi, kun osasin kehua hänen ääntämystänsä. Vasta tädin tullessa takaisin uuden leiman kanssa tajusin, mistä kiikasti. Täti ei ollut tiennyt mitä tehdä, mikä varmasti osaltansa antoi pontta hänen kehotuksilleen olla murehtimatta turhia. Hänen työpäivänsä olisi vähän helpompi, ellei tarvitsisi selvitellä ennestään tuntemattomia tilanteita!

Täti ei ollut tajunnut, että ei, en minä kaivannut että leimaa olisi "pidennetty" päivämäärää muuttamalla. (Sepä vasta herättäisikin luottamusta rajalla.) Sain siis uudenuutukaisen leiman passiin, entistä hämärämmin käsinkirjoituksin umpeutumispäivästä ja hakemusnumeroista. 

Enkä voinut muuta kuin nauraa enää siinä vaiheessa, kun kävelin ulos virastosta ja alkoi sataa. Aikainen thaicurrylounas Native Foodsissa sai paremmalle mielelle, samoin kuin ajatus lomasta pois tämän maan hulluuksista syntymämaani hulluuksiin. 

Vaan enpä sitten uusi passia tällä reissulla kuten olin aikonut. Suomessa se kun olisi halvempaa pikamaksuillakin kuin täällä, vaikka uusisin sen Chicagossa (jossa se on pari viime vuotta ollut mahdollista kerran vuodessa kiertävän sormenjälkikoneen kanssa). Ehkä kuitenkin "unohtuu" sitä käyttää se tilaisuus hyväksi. Olisi sitten "pakko" vihdoin lähteä vaikkapa New Yorkia katsastamaan ja samalla varmistaa että lomapäivät menevät muuhunkin kuin totaalikoomaan.

Kevät!

Miksi pilata kaunis keväinen pitkäperjantai pakottamalla itseni pysymään koneen ääressä, kun homma ei etene?

Siispä lähdin pyöräillen lihakauppaan, joka on vajaan parin kilsan päässä. Takaisinpäin toin yhdeksän paunan kinkun repussa. On tulossa ruokavieraita pääsiäiseksi. Lammasta tuo anoppi, mutta kuulemma sitä ei ehkä ole tarpeeksi.

Poljin pihan ohi, josta lapset huutelivat "bake sale!" Ostin sitten lounaaksi palan brownieta, jonka hokaisin suuhuni ennen seuraavaa isompaa tienristeystä.

Kotona söin jälkiruoaksi kotitekoista mämmiä kreikkalaisella jugurtilla. Samalla todistin, että sitä voi indeed käyttää mihin vain. Tulin tähän pihalle jälkiruokailemaan - ensimmäistä kertaa ulkoruokinnassa! Ja huomasin samalla että asukkaiden sormeakaan nostamatta pihalla kukkii!

Kaikesta tästä olisin jäänyt paitsi, jos olisin sinnikkäästi istunut koneella. Vaikka on sinne palattava, supermarkettireissun jälkeen varmaan. Sinnekin pääsee hyvin pyörällä, mutta tällä kertaa kotiinpääsy voisi olla toinen juttu, sen verran pitkä on ostoslista.

Ikään kuin viimeistä päivää

Olin tänään töissä ikään kuin viimeistä päivää.

Vadelma-jogurtti-moussekakku. Amerikassakin voi
saada hy-vää kakkua, jossa ei ole ällökuorrutetta päällä!

Tiistaina kun luulin käveleväni viikottaiseen tutkimuspalaveriin, kokoushuoneessa olikin kakkukahvit ja kukkapuska, ja työkaverit. Jos työssäni on ollut jotain yllättävää, on se ollut helpot, välittömät suhteet työkavereihin kaikilla tasoilla. Työnteosta yhdessä on saanut tosiaan nauttia!

Molemmat pomoni ovat suuria inspiraationlähteitä, mentor-lääkäripomoni erityisesti ammatillisesti ja tutkimusprojektin johtaja, terveystieteiden pomoni luovuudessa, joustavuudessa ja miljoonan langan yhdessä pitämisessä. Jälkikäteen mietin, onko mahtavalla työporukalla mitään tekemistä sen kanssa, että johtoporrasta myöten yli 70 % meistä siellä on naisia.

Kerta kerran jälkeen olen ollut otettu siitä, miten minun panostani on arvostettu, vapaaehtoisena ja entry-level hommissa tutkimusapulaisena minua on kuunneltu ja minuun on luotettu. Oli ehkä aikakin lähteä, ennen kuin menee moiset kehut päähän.

Olen tehnyt lähemmäs kymmenen dokumentaatiota jälkeen tuleville ja lähimmälle seuraajalleni olen aiheuttanut harmaita hiuksia yksityiskohtaisilla ohjeillani. Tällä kertaa jätän jälkeeni hommia, joita kukaan muu siellä ei ole tehnyt, eikä ainakaan tunne yhtä hyvin. Vaikka moneltakin kantilta on oikein hyvä aika lähteä, ja mitä luonnollisinta ylipäänsä että lähden, pieni osa minusta ajattelee, että jos vielä puoli vuotta olisin siellä ollut, olisin päässyt kantamaan töistäni hedelmää, kun kaikki olisi vähän helpompaa. Kun kaikki on järjestetty just eikä melkein. Se pieni perfektionistinikin on kaiken muun ohella päässyt siellä kasvamaan.

Erityinen paikka sydämeeni jää entisille työpistenaapureilleni, naapuriklinikan sh-avustajille, sekä toiselle ravitsemusterapeutille (joka myös tekee maailman parasta yltiöterveellistä ruokaa, ja tänään läksiäisiksi oli tuonut minulle graavilohta - mikä viimeistään osoittaa, että me ollaan sielunsiskoja). Mentorini kaavailee rekrytoivansa minut takaisin erikoistumisen jälkeen, mutta datapuolen päällikkö aikoo käyttää minua tutkimuksen viemiseen sinne, missä sitten työskentelenkään.

Mainio paikka se oli jalustaksi kurkottaa erikoistumispaikkaan, innostua tieteellisestä tutkimuksesta ihan uudella tavalla (hei ei se ole pelkkää pipetointia tai lääkkeiden vertailua) ja oppia amerikkalaisen työelämän ja työyhteisön kuvioita. Vaikken omaan ammattiini siellä tarttunut, en silti liioittele kun väitän, että pääsin siellä kukoistamaan niin sosiaalisesti (työyhteisöllisesti) kuin ammatillisesti (tekemässäni työssä). Sieltä on helppo lähteä luottavaisena seuraavaan!

Sain mentorilta oliivinvihreät Littmannin Cardiology III -stetarit!
Suomessa kai nykyään sanottaisiin, "mie romahan!" Mikä upea lahja!
Nimikin kaiverrettu, ja ne maagiset kirjaimet, MD.

Siivosin työpöydän ja laatikot, pakkasin mukini (monikko...) monisteeni ja erinäiset kertyneet artikkelini ja juhlallisesti kirjauduin ulos viimeistä kertaa.

Kunnes menen sinne huomenna uudestaan. Opiskelun ja pikku artikkelini kuntoon saaminen vaativat vielä vähän tai vähän enemmän. Iltapuhteeksi teen sen viimeisen dokumentaation valmiiksi. With screencaps.

Se kaikki ja taivas myös

En ihan arvannut viime maanantaina edellistä päivitystä kirjoittaessani, kuinka osuva sen otsikko olisi kuvaamaan loppuviikkoa. Lyhyesti kerrottuna tein puuttuvat 40 tuntia credittejä kun alkoivat kaipailla lisenssipapereiden perään uudessa työpaikassa, tein sitä tahmeaa kirjoitus- ja muuta artikkelityötä ja sain töissä joitain asioita päätökseen tai ainakin siihen malliin että voin niitä jättää, ja sitten vielä sen biostatistiikan tentinkin tein ja kaikki se niin että viikonloppuna ehdittiin juhlimaan häitä. 

Koivua koristeissa hääjuhilssa! Pahoittelen kännykkälaatua...

Vein perjantaina henkilökohtaisesti lisenssihakemuksen ja liitenivaskan koordinaattorille, ja tulevan "toisen kotini" käytävillä kulkeminen, ja asioiden konkreettinen eteneminen (ja suuri helpotus kun viikon rutistus oli suureksi osaksi takana) saivat tulevan tuntumaan entistä todellisemmalta. Kun vielä iltapäivällä juttelin paikallisen lääkisopiskelijan kanssa kurssejamme vertaillen, mennyt ja tuleva olivat tavallista voimakkaammin mielessä, ja jos toimistolla olisi ollut vielä joku tutumpi työkaveri siihen aikaan, olisin kotiin lähtiessä pyytänyt nipistämään: Ihanko oikeasti se on minä, joka olen aloittamassa lääkärinuraa täällä? Se sama minä joka piti kovasti PBL-menetelmästä mutta paljon vähemmän perustieteiden kurssien sisällöstä yli kymmenen vuotta sitten toisella puolen maailmaa? Se sama minä, joka aina puhui "muun elämän" tärkeyden puolesta työn kaikenkattavuutta vastaan? Edelleen sama ihminen, joka olen suunnattoman innoissani hyppäämässä kelkkaan, jonka vauhti saattaa pyörryttää? 

Titteliin totuttelua. Tuntuu ihan mukavalta, itse asiassa.

Ja niin, saatuani tämän perspektiivivalaistuksen, vietin pitkät pätkät viikonloppua sellaisella huumaavalla taustaololla, että minulle tosiaankin on tipahtanut syliin tämä kaikki ja taivas myös! Pistää nöyräksi. Ja samalla aika latteaa on yritykseni kuvailla sitä, miten kiitollinen on olo kaiken tärkeän loksahtaessa paikalleen elämässä. En tänne muuttaessa ollut ollenkaan varma, että pystyisin olemaan innoissani pitkistä työpäivistä ja -viikoista täkäläisessä systeemissä, jossa vasta erikoislääkäri on oikea lääkäri ja erikoistuvia rääkätään Suomea(kin) enemmän. Vaikka taitaa olla rankat ajat edessä, sen kaiken tarkoituksenmukaisuus ja tavoitteet tästä eteenpäin sekä motivaatio niiden toteuttamiseen ajavat kaiken muun edelle, etenkin kun taustajoukot kotona, täällä ja Suomessa on täysillä tukemassa. (Ja se ei ole mikään itsestäänselvyys, olen etenkin naiskollegoiden kohdalla kauhukseni huomannut.)

 

Koivukoristeet liittyivät kansallispuisto-
teemaan koristelussa. Viehättävä idea!

Edessäni on loistava tulevaisuus, "en enempää pyydä kuin kaiken" tästä eteenkin päin! Vähän dramatisoiden, olen tainnut löytää elämäni tarkoituksen - hupsista vaan, se "kutsumusammatti" jota yritin välillä pitää ihan vaan työnä, on vienyt mukanaan ja kutsumus vetää vahvasti. Idealismini varmasti himmenee jälleen tosiasioiden edessä moneen kertaan, mutta se ei ole mikään syy jarrutella juuri nyt. Pohjimmiltaan uskon vakaasti siihen, että koska minä olen näin paljon saanut, minulta voidaan myös paljon vaatia. Ja ei-niin-nöyrästi tiedän, että minulla on paljon mistä antaa: Kaikki likoon! 

Tehtävälistoja, painetta, nautiskelua

Ollaan siinä pisteessä, että eilen illalla latasin ja järjestin kaikki tiliotteet, selvittelin kasan kiireettömiä papereita ja laitoin ensi vuoden opintolainahakemuksen menemään ja siinä sivussa sysäsin miehen tekemään veroilmoituksen, jotta voisin vältellä kirjoitustyötä jota olisi pitänyt eilen edistää harppauksella.

Motivaatio "vanhoihin töihin" ei siis ole hurjan korkealla, ja tilastotieteen tentinkin aion ottaa vaaralisen löysästi, luottaen välitentin hyvän tuloksen takaavan kurssista läpi pääsyn. Kun on vielä pelkkä hyväksytty/hylätty-arvostelu. Katsotaan, uskallanko vielä torstai-iltapäivällä ajatella samoin. Mutta kirjoitustyössä jo tänään etenen parempaa tahtia.

Lopetan työt ensi viikon perjantaina. Ottaen huomioon mikä määrä paperitöitä liittyi työhön tuloon, oli vähän huvittavaa että minulta ei haluttu edes kirjallista ilmoitusta. Samaan aikaan kun viimeinen päivä varmistui, tajusin vihdoin että en ole korvaamaton - ja hyväksyin sen, että en voi kädestä pitäen seuraajille tehdä valmiiksi jotain, mikä tapahtuu kesä- ja heinäkuussa. Yksityiskohtaisten prosessien dokumentaatioiden hiominen ja/tai luominen on kuitenkin vielä tehtävälistalla. Todennäköisesti työajan ulkopuolella, mutta suht tuore perfektionismini vaatii sentään sen verran.

Stressaan ja hermoilen tällä hetkellä riittävästi - meneekö kaikki uuden työpaikan papereiden kanssa hyvin, milloin ihmessä ehdin tehdä vielä yli 40 tunnin arvosta Continued Medical Education credittejä, osavaltion valvontaviranomainen on peepuusta, entä opinnot etenkin kun aion lentää muualle viimeisten kurssien/tenttien ajaksi, entä gradu?

Random kuvituksena: Elämän merkkejä kodin seinustalla.

Sen lomassa yritän kuitenkin olla kokonaan antautumatta sille pienelle äänelle joka päässä sanoo että tee töitä 24/7 tai tulee katastrooffi, sillä vähän isompi ääni muistuttaa, että tämän keväänhän piti olla se aika, kun otan rennosti, lataan akkuja tulevaan koitokseen. Niinpä en enää jätä kuoroharjoituksia väliin töiden tai opiskelujen takia - ensi syksystä lähtien kun taitaa se jäädä kokonaan. En istu sisällä koko päivää kun vihdoin on ihania kevätpäiviä. En tunne huonoa omaatuntoa kun luen Juha Itkosta tai laitan ruokaa tai sovin jotain sosiaalista viikonlopulle sen sijaan että tekisin töitä.

Pian lähdenkin työpaikkojen välistä vapaaviikkoa viettävän mieheni kanssa kävellen lounaalle, saatetaanpa ostaa vielä jätskit jälkkäriksi kotiin kävellessä. Vaikka se tarkoittaa ylipitkää lounasta ja vähän huolestuttaa kirjoitustyön kannalta.

Itse asiassa minun on hyvin helppo olla tuntematta huonoa omaatuntoa ja hyvin helppo nautiskella elämän ja kevään pienistä iloista - vain etukäteen se huono omatunto uhkaa iskeä. (Ja salaa nautin vähän myös siitä kun on kiirettä ja painetta. Todella epämuodikasta, tiedän!)

Teknisten ongelmien jatko-osa ja kotikuvien

Kirjoitin hiljan kuinka en pysty kommentoimaan omalla profiilillani Chromessa. Syypää oli sittenkin cookie-asetukset. Sain ne korjattua ainakin oman blogin kohdalta: Näyttää siltä, että jokainen blogspot-blogi vaatii saman toimenpiteen erikseen. Tunnustan, etten vieläkään ymmärrä tarkalleen mikä klikkausten sarja oikeasti tallentaa sivuston sallittujen listalle cookieita keräämään. Enkä etenkään että miksi näin. Mutta sillä mennään mitä saadaan.

Mistä puheenollen, hallintapaneeli jatkaa edelleen väittelyjään, etten seuraa yhtään blogia, tai jättää näyttämättä kirjoituksen, jonka jo näin. Pitänee lopettaa hallintapaneeliin luotto, ja luoda vanha kunnon kirjanmerkkikansio selaimeen. Meinasin sanoa, että ihan kuin ennen vanhaan, mutta olihan jo Livejournalissa luotettava kaverilista.

Ja nyt on kommentoinnin varmistuskin päällä, kyllästyin spämmiin. Sori vaan.

Ettei jäisi ihan pelkäksi kuivaksi tekniikkavalitukseksi, laitan kotikuvia jatkoksi kuten edelliseenkin tekniikkavalitukseeni. Perfektionismi iskee, joten nyt vain kaksi, vaikkei nekään täydellisiä:

Aamun ensi valo minun työhuoneeseeni viikko sitten. (Nyt ei lunta onneksi ole. En sano "enää" koska kuka ties taas huomenna on.) Sitä luulisi, että itään antavat työhuoneen ikkunat kannustaisivat aikaisiin koti-työaamuihin tietokoneella kahvikupin kanssa. Sen sijaan olen alkanut muistella, että Suomessahan puhutaan sellaisesta kuin kevätväsymys. Tietääkseni se ei ole amerikkalaisille tuttu ilmiö, mutta suomalaiselle varmaan sopiva vaiva myös tällä mantereella. Amerikkalaiset syyttävät GW Bushia ja kesäaikaan siirtymistä jo maaliskuun alussa! Siispä ennen aurinkoa nouseminen ei ole temppu eikä mikään, valitettavasti. 

Työhuoneeni pitkälle seinälle mahtuu - ja tarkasti mitoitettiin - vierassänky, kirjoituspöytä, ja asiakirjakaappi jonka siis kokosin ihan ite. Kaikki työhuoneeni kalusteet on hankittu eri aikoina ja ovatkin iloisen eriparisia ja -värisiä. Lähtökohta on sopiva liiallisen siisteyden, täsmällisyyden ja järjestelmällisyyden välttämiseen. Tämä uusin tulokas tarvittiin ensisijaisesti printteritelineeksi, mutta toin toki omat tärkeät paperini tuohon alalaatikkoon kun nyt tällainen on - ja kun nyt asutetaan erillisiä työhuoneita. Printterin viereinen musta laatikko on yksi vain noin kolmesta "inboxistani", sisältäen papereita jotka eivät ihan vielä ole löytäneet lopullista sijoituspaikkaansa, tai joille pitäisi vielä tehdä jotain. Ja kuvan oikeassa reunassa, vain vähän tiellä on verho. Olin kahden vaiheilla jättäisinkö verhot ripustamatta, mutta olen iloinen että ripustin. (Tai no, mies ripusti - kunnia sille jolle kunnia kuuluu. Porasi ensin verhotangon seinään ja sitten ripusti.) Olen nimittäin saanut tavaroihin kohdistuvaa sentimentaalisuuttani takaisin sitten neljän vuoden takaisen, siinä tilanteessa varsin käytännöllisen kaikesta eroon -vaiheen jälkeen. Ompelin nämä verhot 18-vuotiaana, kun olin muuttamassa opiskelemaan, eikä minulla enää ole montaakaan esinettä, joka olisi kulkenut mukana pidempään. Huilu ja Raamattu, joitain valokuvia, joitain koruja, ja (erittäin vähällä käytöllä, päinvastaisista syistä olevat) englannin ja venäjän sanakirjat. Avatarini Pjotr-hirven sain seuraavana vuonna, se toki muutti mannerta mukanani.

Alla vielä kännykkäotoksella puolet nostalgiaverhoistani koko komeudessaan - sanoisinko tarkemmin, että vaatimattomassa komeudessaan. Ja hei! Onhan työhuoneessani sittenkin jotain mätsäävää: Verhokankaasta tehdyt kaksi pientä sohvatyynyä vierassängyllä. Hah!

Ajattoman kankaan valitsin.
Oli muuten 300 markkaa Tullintorin Eurokankaasta.
Nyt tuntuu vanhalta.

Parsakauden avaus ja HD-ihastelua

Jos flunssa taittuu päättäväisellä lepäämisellä, olen huomenna taas terässä. Aivotkin on levänneet, kun soittimessa on pyörinyt Lord of the Rings -ekstrat. Uusi blu-raysoitin teki tarjoushinnasta vastustamattoman ja Amazon toi meille pari päivää sitten 15 levyllistä nyt jo nostalgista fanitettavaa. Silmätkin lepäsivät Keski-maassa, ah ne värit ja ne maisemat HD:nä! Liekö joltakin vielä pimennossa, että elän noin kahdettakymmenettä vuottani Tolkien-fanina, enkä ole niitä puristeja jotka kärsivät elokuvaversioista. 

Ainut  aikaansaannos tänään oli parsa-retiisisalaatti lounaaksi. Kevään ensimmäiset parsat! Ulkona näyttää tänään marraskuulta, parsa vakuuttaa kevään olevan täällä. Tuore inkivääri oli minulle uusi parsan mauste, mutta toimi valtavan hyvin! Etenkin kun tukkonenää ajatellen laitoin sitä reippaalla kädellä enkä ohjeen mukaan. Maistui myös ilman sriracha-kastiketta, juuri sitä josta on ollut kova kohu. Minä en ole vielä maistanutkaan.

Jätin parsat isommaksi kuin ohjeessa, ja retiisit puolestaan pilkoin pienemmäksi. Mitä lie kuumehoureita vai silkkaa piittaamattomuutta? Ja ehkä koska retiisiä oli kaapissa vähemän kuin ohje opasti, kastiketta tuli ohjeen mukaan tehden ylimäärä, kuten kuvasta näkyy, vaikka jätin seesamiöljyn pois. 

NPR pelastaa: Kanavauskollisen kuuntelijan radiopäivä

Puhelimeni (Nexus 4) kotiruutu,
uutiskansio auki: Neljällä
sovelluksella ainakin vielä pärjään

Asuin täällä varmaan melkein vuoden ennen kuin löysin Sen Oikean radioaseman. Kuuntelin sitä sun tätä kanavaa tai musiikkia mp3:lta ajaessani, enkä oikeastaan ymmärrä, miten kanavasurffailustani huolimatta kesti niin kauan löytää Chicagon public radio -kanava WBEZ. Osasyyllinen oli toinen julkinen kanava, naapuripaikkakunnan College of Du Pagen ylläpitämä jazz-blues-kanava WDCB. Luulin, että tarjonta on sitten siinä, ja kun suoraan sanottuna ei ollut kovin korkeaa käsitystä radion laadusta, hyväksyin kohtaloni.

Pärjäisihän sitä ilman radiotakin, esimerkiksi aina ennen autoon istumista podcasteja lataamalla - minä onnellinen jonka autossa on auxilliary-liitäntä - mutta sen jälkeen kun löysin 91.5 FM:n, harvoin tarvitsee muuhun turvautua. Lähinnä niiden muutaman kerran vuodessa toistuvien membership drivejen eli jäsenyyskampanjoiden aikaan, ja silloinkin suureksi osaksi syyllisyydentunnosta: Niin tärkeä päivieni pelastaja, enkä tue rahallisesti heidän mainosvapaata ohjelmatarjontaansa?

Mainoksetonkaan kanava ei tietenkään ole markkinoinnista vapaa: Sponsoreiden nimien droppailun lisäksi kerrotaan tulevien ohjelmien parhaista paloista. Mielenkiintoisten ohjelmien missaaminen ja vajaaradioinen koti on johtanut radion älypuhelinkäyttöön. 

Salilla, kävellessä, kun uni ei tule... Radio aina mukana.

CBC (Kanadan YLE) piti ladata, kun
Jian Ghomeshin Viggo Mortensen
-haastattelu jäi väliin.

Olen ylpeä nörtti, joten nautin suuresti
siitä, kun iltasella toisinaan keskustellaan
mielenkiintoisimmasta kotimatkan
ajalle osuneesta jutusta.

Viime kuussa kävi eräänä päivänä niin, että oli mentävä hammaslääkäriin kesken työpäivän: Tilapäinen kruunu juurihoidetussa hampaassani kesti melkein tarpeeksi kauan, lähti irti kaksi päivää ennen varattua aikaa. Ei auttanut muu kuin totella hammaslääkäriä ja järjestää itseni vastaanotolle päivää aiemmin, työvuorojen kannalta mahdollisimman hankalasti.

Aamulla ajoin vajaan tunnin ruuhkassa töihin, kuunnellen NPR:n Morning Editionia. Sitten kymmenen jälkeen lähdin hammaslääkäriin kuunnellen BBC World Servicen News Houria. Kävin kodin kautta koska olin aamulla unohtanut lompakon. Lähdin kuitenkin liian aikaisin, koska Googlen ilmoittama onnettomuuden aiheuttama ruuhka oli selvinnyt: Niinpä ehdin kotona lajitella pyykkiä ennen kuin lähdin NPR:n Fresh Airin kirjailijahaastattelua kuunnellen hammaslääkäriin. Hammaslääkäristä lähtiessä soi WBEZ:n Worldview, mutta pysähdyin tien viereen ihastelemaan ensimmäisiä näkemiäni kuvia ystävien pienokaisesta, enkä tainnut juuri kuunnella. Tajusin sitten, parisataa metriä kotiin vievän liittymän jälkeen, että se lompakko on edelleen kotona. Ja kun kerran kotona kävin, päätin samalla syödä lounasta siellä, kun kaapissa sattui olemaan keittopurkki, ja pehmeässä oli pysyttävä joka tapauksessa. Niinpä palasin lopulta työpaikan parkkipaikalle Here and Now -uutisohjelman viime minuuttien aikana. Illalla luennon jälkeen radiossa soi Marketplace, joka käsittämätöntä kyllä, on saanut minut sekä kiinnostumaan talousuutisista että ymmärtämään niitä. Välillä jopa naurattaa sitä kuunnellessa, jotain outoa siinä on!

Ja niin: Ilman NPR:aa olisi sekin päivä ollut joko turhauttavampi, tylsempi, tiedottomampi tai kaikkea sitä. 

Ihan vaan tekstimuotoista tarjontaa.

Maailman laadukkain uutislähde on edelleen mielestäni BBC. Ei sieltä tietenkään paikallisuutisia saa, mutta vallan virkistäviä pistäviä ja haastavia haastatteluja, toimittajilla on aika lailla erilainen ote kuin amerikkalaisilla kollegoillaan. Silloin kun meillä näkyi BBC World News, sieltä tuli katsottua TV-uutiset. Jo aiemmin mainitsin BBC Newshourin jota en tietenkään ehdi useinkaan kuunnella. Mutta älypuhelin pelastaa tässäkin, ja ainakin BBC:n otsikot selaan melkein joka päivä. Features-artikkelit on niin pitkiä että tunnustan niitä harvoin kokonaan lukevani, mutta voin silti suositella lämpimästi kaikille syvemmän tiedon janoon.

Entä se kevään membership drive? Sen aika tuli viime viikolla. Nyt maanantaina oli arvottavana 11 polkupyörää lahjoittajille. Jäi polkupyörä saamatta eli pyöräkauppaan pitää ihan itse mennä, mutta tulipa viimein kannettua korsi siihen kekoon, josta päivittäin ammennan.

Uuden aikakauden alku: muutto, muutoksia

Viikko sitten maanantaina muuttomiehet siirsivät meidän tavarat (paitsi pari-kolmekymmentä laatikkoa jotka tuotiin itse etukäteen) kolmessa tunnissa vanhasta kodista uuteen. Samana päivänä saatiin makuuhuone ja kylppärit nukkumis- ja peseytymiskuntoon (päätelkää itse mihin kuntoon mikäkin huone yritettiin saada). Tiistai ja keskiviikko meni töissä ja kotitenttiä puurtaessa (hey, A tuli että pamahti - vaikka proffa jätti pisteiden ynnäämisen tekemättä, ja jäin vaan miettimään että vähemmälläkin työllä olisi pitänyt pärjätä), ja ehdin tuhkakeskiviikon iltakirkkoon viime tipassa vain, koska tentin palautusaika oli vähän ennen kuin kuoro alkoi lämmitellä.

Ai tällaisia puskia. Juuri muuttoa ennen, viime keskiviikkona ja
taas tänään tuli lunta, mutta tässä välissä on paljon sulanutkin.
Muuttaessa vain korkeat heinät näkyivät lumen alta. 

En edes muista mitä tein torstaina, paitsi turhauduin (jo) uuteen työmatkaan, lähinnä vasemmalle kääntyvien kaistojen puutteesta johtuen. Perjantaina mies juhli kaverinsa uutta työpaikkaa ja pian syntyvää lasta, ja minä järjestin pyykkishow'n ja siihen sivuun keittiön täyttöoperaation - mutta silti ensimmäinen kotiruoka-ateria venyi maanantaille. Lauantaina kokosin asiakirjakaapin (jos se nyt on oikea käännös termille filing cabinet) alusta loppuun, ehkä naistenpäivän kunniaksi. Vaikka feminismin idea ei olekaan se, että ei anneta miesten auttaa, niin ainakin naistenpäivään sopii se, että totta kai pystyin siihen.

Ei ensimmäinen mutta toinen kotiruoka-ateria. Ainakin jonkun aikaa
ihana kaasuliesi ja ravintola-/pikaruokakauden muistelu inspiroi kokkaamaan.
Porsaankyljys paistetuilla paprikalla ja sipulilla, lisukkeena vihreitä papuja
valkosipulilla ja sitruunalla, ja näköjään kokonainen vuori salaattia.

Sunnuntai tuntui varsinaista muuttopäivää paljon isommalta muutokselta. Siivottiin vanha kämppä, tuotiin siivoustarvikkeet ja itse asiassa iso läjä sinne vielä jäänyttä muutakin tavaraa - ylijääneitä pahvilaatikoita, roskiksia, jääkaapin ei-tuoretavarasisältö. Vanha imuri (olisiko ollut järkevää löytää lahjoituspaikka sille etukäteen?) ja parvekkeen matto piti minun vielä maanantaina napata mukaan ennen kuin palautin avaimet, mutta sunnuntaina juhlallisesti sammutettiin valot ja suljettiin takanamme sen aikakauden ovi.

Tästä ovesta puolestaan takapihalta etupihalle.
Nilkkaa/polvea myöten lumessa tietty.

Paljon surullisemmat hyvästit jätin aiemmin sunnuntaina kirkossa. Meidän kappalainen lähtee kirkkoherraksi Ohioon. Hyvästeistä ei todellakaan tule harjoituksella helpompia, ja olen yrittänyt selvittää itselleni, miksi nämä hyvästit olivat niin vaikeat. Pastor Heidi, kuten pappeja täällä ainakin minun kokemuspiirissäni kutsutaan, etunimellä ja tittelillä, oli se, joka tarttui minua hihasta kun kävin kurkistamassa olisiko Faith Lutheran sellainen seurakunta jossa viihtyisin. En ole osannut kuvitellakaan kirkossakäyntiä ilman Pastor Heidin mukaansatempaavia saarnoja, tai vapaaehtoiskuvioissa pyörimistä ilman Heidia, puhumattakaan siitä miten me tulimme juttuun - kolme neljäsosaa suomalaistaustaisen Heidin ja minun huumorit osuivat yksiin; keskivertoamerikkalainen huumori ei useinkaan yllä samoille kuivuusasteille. Harvoin sitä pääsee amerikkalaisessa kirkkoherranvirastossa kuulemaan papin suusta "värikästä" suomen kieltä, ja ensi jouluna kaipaan aivan varmasti suomenkielisiä hyvän joulun toivotuksia.

Etuoven katos on vähän vinksallaan, mutta kun se ja sidings
korjataan, toivottavasti takorautapilarit jätetään.

Introspektiossani tulin siihen lopputulokseen, että yhdistelmä melko äkillistä ja ainakin yllättävää lähtöä sekä kun lähtijä on sellainen, joka on ollut täällä tukipilari ja edustanut pysyvyyttä, selittävät kuinka tässä on sopeutumista uuteen. Mutta ihan kamalan itsekäs ei sitä kehtaa olla, ei ole lähtijälläkään helppoa vaikka uudet positiiviset tuulet puhaltavat ja kutsu on käynyt.

Myöhemmin sunnuntaina minulta jäi välistä Heidin läksiäiset, koska olin kuukausia sitten lupautunut hommiin kodittomien lämmittelypaikalle yhteistyökirkolla. Päätin, että kaikesta huolimatta sinne meneminen on paras tapa osoittaa kiitollisuuteni kaikesta, mitä olen saanut Heidilta ja hänen kauttaan - ja se olikin hyvä kokemus ja mukavaa puuhaa. Mutta ehkä olisi pitänyt sittenkin mennä muun seurakunnan kanssa jättämään perusteellisemman kautta hyvästit, sillä vietin vielä maanantaitakin pala kurkussa. En kerta kaikkiaan tajunnut ennen kuin kuulin muutosta, että Pastor Heidi on ollut tänne muutettuani yksi arkeni (ja sunnuntain...) tärkeimmistä ihmisistä. Onneksi pääsin sen sanomaan.

Lupaava näky maanantailta

Vaan tässä ollaan tänään. Huomatkaa autotallin hempeät verhot.

Vähitellen alkaa arki tuntua tavalliselta taas. Muutto vaan teettää vielä niin paljon hommaa, että olen kiitollinen vähemmistä työtunneista. Tietenkin olisi opiskelu-/artikkelihommia missä pitäisi ottaa spurtti, mutta aion saada tänään työhuoneen valmiiksi. Aamu alkoi (kas, mikä yllätys) lumenluonnilla, ja käytin auton huollossa aamupäivällä - vain kolmisensataa mailia myöhässä. Sitten kun nämä viimeiset laatikot on tyhjänä, on luvassa uusien rutiinien hiomista. Uuden aikakauden ensimmäinen vaihe on alkanut, vaikka välikautta tässä eletäänkin kesä-heinäkuuhun saakka.

Ehkä talven ihmemaa -maisemat eivät enää ole
jokaviikkoisia kun aloitan erikoistumisen?

Kymmenen päivää satunnaisina kuvina

Kiertävä Cupcake-auto oli perjantaina oikeaan aikaan
oikeassa paikassa. Päivän paras, ja pelastus!
Dark Chocolate Chocolate maistuu vaikken yleensä niin välitä.

Jalka on kaasulla ja vauhti kiihtyy. On kiihtynyt ainakin pään sisällä siitä asti, kun perjantaina totesin, että tilastotieteen välitentti on kiperämpi pähkinä purtavaksi kuin luulin. Maanantaina sitten saavutetaan tilapäinen huippu, kun kotiosoite vaihtuu. Tiistaina laitan päälle eri vaihteen, 24 tuntia aikaa tehdä seuraava kotitentti, en onneksi tilastotieteestä.

Q-Q Plot

Vedän nyt kuitenkin hetken henkeä ennen kuin alan lukea seuraavaan tenttiin, ja läväytän tänne sarjan satunnaisia kuvia sen kunniaksi, että olen kotona, ja kotona ei ole tilastotieteen SPSS-ohjelmaa. Parhaani yritin, ja toivottavasti se kelpaa, analyysit on tältä erää analysoitu.

Mitä tuli ostettua? Kadutti eilen, ja jätin jämät autoon
jäätymään. Tänään SPSS-rutistuksen jälkeen kadutti
että kadutti, ja toin sisälle sulamaan ja juotavaksi. 

Tiukan puserruksen jälkeen tänään kaivoin toiseksi viimeiset kaappientyhjennys-jämäruuat myöhäiseksi lounaaksi tai varhaiseksi päivälliseksi omatekemän leivän päälle. Sinappi-BBQ-sauce-kreikkalainen jugurtti-kastikkeella. Kastiketta en oikeastaan voi suositella edes kaappientyhjennysyrityksenä.

Puolet astioista on jo uudessa kodissa. Improvisoidaan.

Kaappientyhjennysyrityksen edellinen osa maanantaina.
Lisää vain vesi -falafeljauhe pulliksi ja pannulle.

Rasvassa paistaminen on minulle melkoisen vierasta. En millään pystynyt kaatamaan pannulle tuon enempää rypsiöljyä, enkä tainnut uskaltaa nostaa lämpötilaa riittävän kuumaksi. Niinpä falafelit jäivät vähän raaoiksi pidemmästä paistoajasta huolimatta. Maistuivat silti.

Jääkaapista löytyi kaalia ja paprikaa

Maanantaina tein kastikkeeksi jugurtti-minttusellaista. Sitä puolestaan voin suositella (melkein) mihin vain mutta etenkin falafelien päälle. Ihmettelen, miten elin kolme ensimmäistä vuosikymmentä melkein kokonaan ilman rasvatonta kreikkalaista jugurttia. Nyt se on margariinin ja sipulin lisäksi yksi hyvin harvoista jääkaapin vakiovarusteista.

POP! Valmiina poksahtamaan on miehen serkun vaimo.
Herttaista, että minutkin oli kutsuttu vauvakutsuille sunnuntaina.

Kävin sunnuntaina myös tulevassa kodissa, jälleen kerran. Vein täyden autollisen tavaraa, ja hukkasin matkamukini. Jostain se vielä löytyy, ja silloin vasta riemu irtoaa, sillä mukissa on maitokahvia.

Tänään soitin jätehuoltoon, alla näkyy toinen kahdesta jäteastiasta jotka pihalla on edellisten asukkaiden jäljiltä. Puhelu oli hämmentävä, minulle ei lopultakaan selvinnyt miksi me emme voi käyttää pihalla jo olevia astioita vaan viikon päästä torstaina meille tuodaan uudet. Ja minkä kokoinen on 65 gallonaa?? Kai tärkein osa silti tuli hoidettua: Niillä on meidän osoite.

Suolaa, suolaa, lisää suolaa!
Emme halua muuttomiesten taittavan niskojaan.

Lumi- ja jäätilanne vaihtelee päivittäin enemmän tai vähemmän. Sulaa seuraa jääkausi - parhaillaankin on voimassa kylmävaroitus tuulen aiheuttaman pakkasen lujan purevuuden vuoksi. Olen perin juurin kyllästynyt tähän talveen!

Tulvavaroitus viime torstaina vesisateiden vuoksi.

Sen jälkeen kun muutto varmistui, olen jo vähintään pari tusinaa kertaa iloinnut siitä, että ensi talvena ei tarvitse luoda lunta auton katolta. Vaan autotallin edustalta ja pihapolulta, tiedetään. Saatiin siihen hyvää harjoitusta kun mentiin lumimyrskyssä viemään lisää tavaraa. Jäin myös jumiin pois lähtiessä: Meidän autotalli on kujalla eikä kadulla, ja lumen tullessa takakujat on tietenkin tärkeysjärjestyksessä viimeiset aurattavat. Siispä vaikka se autotalli saadaankin, toivon silti ensi talvesta vähälumisempaa.

Kolme päivää aiemmin hieman erilaiset maisemat.

Viimeiseksi vielä kuva eilisillalta. Pahoittelen, että kyseessä on juuri sellainen kuva, jonka julkaisemista ei kukaan oikeastaan voi ymmärtää, mutta nykyisin kun se on niin helppoa, tällaiset kuvat laitetaan kaikkien nähtäville yhtä kaikki, ja liityn joukkoon sillä selityksellä, että olen järkyttynyt. Lähdin töistä puoli kahdeksan aikaan, ja suuntasin imurikauppaan. On aika siivota uusi koti muuttokuntoon. Paitsi että olen iloinen päästessäni eroon meidän hirviöimurista, puulattialle se ei edes sopisi käytettäväksi. Siksi uuden hankinta. Iltapuhteeksi imuroin makuuhuoneet, pitihän uutta imuria testata.

Tämä määrä ja vielä enemmän kolmen huoneen lattioilta.

Minusta oli ihan pikkujuttu, että ilmanvaihtokanavia ei päässyt puhdistamaan lumen takia ennen meidän muuttoa kuten vuokranantajan tarkoitus oli, kunnes eilen imuroidessa se hienon pölyn, karkean pölyn, ja kissankarvojen määrä pääsi järkyttämään kaltaiseni amatöörin. "Forced air" -lämmitystapa puhaltaa asunnon läpi lämpimän ilman lisäksi myös näköjään valtavan määrän pölyä. Yksi syy lisää toivoa lumen sulamista, haluan ne hormit puhtaaksi! Vaikka kissankarvojen määrä väistämättä vähenee ilmankin, en kestäisi tällaista pölymäärää, tai sen siivoamista, sitten kun kaikki tavarat on paikoillaan.