Ikään kuin viimeistä päivää

Olin tänään töissä ikään kuin viimeistä päivää.

Vadelma-jogurtti-moussekakku. Amerikassakin voi
saada hy-vää kakkua, jossa ei ole ällökuorrutetta päällä!

Tiistaina kun luulin käveleväni viikottaiseen tutkimuspalaveriin, kokoushuoneessa olikin kakkukahvit ja kukkapuska, ja työkaverit. Jos työssäni on ollut jotain yllättävää, on se ollut helpot, välittömät suhteet työkavereihin kaikilla tasoilla. Työnteosta yhdessä on saanut tosiaan nauttia!

Molemmat pomoni ovat suuria inspiraationlähteitä, mentor-lääkäripomoni erityisesti ammatillisesti ja tutkimusprojektin johtaja, terveystieteiden pomoni luovuudessa, joustavuudessa ja miljoonan langan yhdessä pitämisessä. Jälkikäteen mietin, onko mahtavalla työporukalla mitään tekemistä sen kanssa, että johtoporrasta myöten yli 70 % meistä siellä on naisia.

Kerta kerran jälkeen olen ollut otettu siitä, miten minun panostani on arvostettu, vapaaehtoisena ja entry-level hommissa tutkimusapulaisena minua on kuunneltu ja minuun on luotettu. Oli ehkä aikakin lähteä, ennen kuin menee moiset kehut päähän.

Olen tehnyt lähemmäs kymmenen dokumentaatiota jälkeen tuleville ja lähimmälle seuraajalleni olen aiheuttanut harmaita hiuksia yksityiskohtaisilla ohjeillani. Tällä kertaa jätän jälkeeni hommia, joita kukaan muu siellä ei ole tehnyt, eikä ainakaan tunne yhtä hyvin. Vaikka moneltakin kantilta on oikein hyvä aika lähteä, ja mitä luonnollisinta ylipäänsä että lähden, pieni osa minusta ajattelee, että jos vielä puoli vuotta olisin siellä ollut, olisin päässyt kantamaan töistäni hedelmää, kun kaikki olisi vähän helpompaa. Kun kaikki on järjestetty just eikä melkein. Se pieni perfektionistinikin on kaiken muun ohella päässyt siellä kasvamaan.

Erityinen paikka sydämeeni jää entisille työpistenaapureilleni, naapuriklinikan sh-avustajille, sekä toiselle ravitsemusterapeutille (joka myös tekee maailman parasta yltiöterveellistä ruokaa, ja tänään läksiäisiksi oli tuonut minulle graavilohta - mikä viimeistään osoittaa, että me ollaan sielunsiskoja). Mentorini kaavailee rekrytoivansa minut takaisin erikoistumisen jälkeen, mutta datapuolen päällikkö aikoo käyttää minua tutkimuksen viemiseen sinne, missä sitten työskentelenkään.

Mainio paikka se oli jalustaksi kurkottaa erikoistumispaikkaan, innostua tieteellisestä tutkimuksesta ihan uudella tavalla (hei ei se ole pelkkää pipetointia tai lääkkeiden vertailua) ja oppia amerikkalaisen työelämän ja työyhteisön kuvioita. Vaikken omaan ammattiini siellä tarttunut, en silti liioittele kun väitän, että pääsin siellä kukoistamaan niin sosiaalisesti (työyhteisöllisesti) kuin ammatillisesti (tekemässäni työssä). Sieltä on helppo lähteä luottavaisena seuraavaan!

Sain mentorilta oliivinvihreät Littmannin Cardiology III -stetarit!
Suomessa kai nykyään sanottaisiin, "mie romahan!" Mikä upea lahja!
Nimikin kaiverrettu, ja ne maagiset kirjaimet, MD.

Siivosin työpöydän ja laatikot, pakkasin mukini (monikko...) monisteeni ja erinäiset kertyneet artikkelini ja juhlallisesti kirjauduin ulos viimeistä kertaa.

Kunnes menen sinne huomenna uudestaan. Opiskelun ja pikku artikkelini kuntoon saaminen vaativat vielä vähän tai vähän enemmän. Iltapuhteeksi teen sen viimeisen dokumentaation valmiiksi. With screencaps.