Ladataan... 98% valmis

Toukokuu Suomessa oli paljon kaikkea mitä toivoin, etenkin paljon tärkeitä ihmisiä, plus kolme vuodenaikaa. "Syksy"-viikko vaan osui aiottuun mökkeily- ja veneilyaikaan, mutta ihan kaikkea ei voi saada. Kesäkuu Chicagossa on pitänyt sisällään lomailua, hauskanpitoa, työntekoa tai siihen valmistautumista, ja nyt kun perehdytysviikot ovat kunnolla pääsemässä käyntiin, alan olla ainakin varusteiden puolesta sekä henkisesti valmis aloittamaan. Osavaltion lääkärilisenssi ei vielä ole napsahtanut, eikä vielä ole ratkennut miten ison ongelman sairaala tekee siitä, että odotan edelleen uutta green cardia varastetun tilalle. (HR kertoi "lähettäneensä asian lakiosastolle". Rajoitin silmienpyörittelyni sisäiseksi: taas tätä turhaa pyöritystä. Ei, maahanmuuttajastatukseni ei yhtäkkiä muutu laittomaksi jos kortti varastetaan.

Uudet työkaverit on nyt tavattu ja hyväksi havaittu, uskon että meistä tulee hyvä tiimi. Tiedän jo milloin on lomat, ja että aloittanen kirurgialla. Osaan suunnistaa ainakin kahvilaan, omalle laitokselle ja osastoille sokkeloisessa vanhassa sairaalassa.

Eräs toinenkin prosessi alkaa olla valmis. Pohdin tätä eurovaalipäivänä kuukausi sitten:

Opiskeluaikojen lempparikahvilassa/klassikkokahvilassa mustikkapiirakkaa ja mustaa kahvia, joku kaupallinen radio soittaa Zen Caféta. Minä kävin äänestämässä: luin ilmeisesti äänestysoikeusilmoituksen silmät kiinni ja menin ensin väärään paikkaan. Ääni tuli sateisen lisäkävelylenkin jälkeen kuitenkin annettua.

Siinäpä on täydellinen symboli emigranttiudelleni. Suomi on minulle nykyään enenevässä määrin asioita joiden luulen olevan itsestäänselvästi jotain, mitä ne eivät enää ole. Neljän vuoden jälkeen käsitykseni alkavat auttamattomasti vanhentua, vaikka tulenkin tänne näin usein ja opin kaikkea sellaista kuten että Serla on nyt... öö mikä se sitten olikaan?

Tämä vierailu Suomessa on erään aikakauden loppu. Vaikka muutin täältä silloin jäädäkseni, oli suurin "jos" muuttoni pysyvyydelle erikoistumispaikan saanti. Että jos sitä ei irtoaisi, voisinko jäädä sinne kuitenkin?

Tänne Suomeen on helppo sopeutua takaisin lomailijana ihanassa toukokuun säässä. Kahden viikon jälkeen Prisma ja ABC ja talojen numerointi järjestyksessä, ei kortteleittain, ja pyörätiejärjestelyt, punaiset valot joista ei saa kääntyä oikealle, jäätelömaut ja kahvitavat ovat itsestäänselvyyksiä taas, ja tiedän että kotiin palattua siellä on hetken hassua käydä ruokakaupassa kun ei tarvitse PIN-koodia, kun ei tee mieli karkkihyllylle, puhutaan englantia ja kahvi ostetaan pahvimukissa.

Mutta sinne jään, siellä on elämä. Ja minusta on tullut emigrantti. Nämä seka-aiheiset kirjoittelut laidasta laitaan eivät enää sovi vanhan otsikon, ”Kuinka ryhdytään emigrantiksi” alle. Pitää keksiä jotain muuta; enää en useimpina päivinä edes ajattele olevani emigrantti, se prosessi on suurelta osin läpi käyty. Suomalaisuus toki määrittää minua edelleen, ja se että olen suomalainen Amerikassa. Mutta olen kotiutunut.

En ole edelleenkään keksinyt, miksi kutsuisin blogia jatkossa, ja miten jatkaa. Sen verran kuin ehdin, haluaisin jatkaa sekalaisia kertomuksia ja etenkin lääkäritarinointia. Ei huolta, olen jo hylännyt "Teho-osasto" ja "Chicagon lääkärit" -teemaiset uudet blogiotsikot. Jotain vähemmän kornia? Tässä välissä saattaa olla (taas vaihteeksi) vähän hiljaisempaa, mutta enköhän jossain vaiheessa saa bloginkehityspuuskan.

Nurinkurinen(?) kuvitus: Kesäkuuta kotiseudulla - Chicagon seudulla siis.