Teknisten ongelmien jatko-osa ja kotikuvien

Kirjoitin hiljan kuinka en pysty kommentoimaan omalla profiilillani Chromessa. Syypää oli sittenkin cookie-asetukset. Sain ne korjattua ainakin oman blogin kohdalta: Näyttää siltä, että jokainen blogspot-blogi vaatii saman toimenpiteen erikseen. Tunnustan, etten vieläkään ymmärrä tarkalleen mikä klikkausten sarja oikeasti tallentaa sivuston sallittujen listalle cookieita keräämään. Enkä etenkään että miksi näin. Mutta sillä mennään mitä saadaan.

Mistä puheenollen, hallintapaneeli jatkaa edelleen väittelyjään, etten seuraa yhtään blogia, tai jättää näyttämättä kirjoituksen, jonka jo näin. Pitänee lopettaa hallintapaneeliin luotto, ja luoda vanha kunnon kirjanmerkkikansio selaimeen. Meinasin sanoa, että ihan kuin ennen vanhaan, mutta olihan jo Livejournalissa luotettava kaverilista.

Ja nyt on kommentoinnin varmistuskin päällä, kyllästyin spämmiin. Sori vaan.

Ettei jäisi ihan pelkäksi kuivaksi tekniikkavalitukseksi, laitan kotikuvia jatkoksi kuten edelliseenkin tekniikkavalitukseeni. Perfektionismi iskee, joten nyt vain kaksi, vaikkei nekään täydellisiä:

Aamun ensi valo minun työhuoneeseeni viikko sitten. (Nyt ei lunta onneksi ole. En sano "enää" koska kuka ties taas huomenna on.) Sitä luulisi, että itään antavat työhuoneen ikkunat kannustaisivat aikaisiin koti-työaamuihin tietokoneella kahvikupin kanssa. Sen sijaan olen alkanut muistella, että Suomessahan puhutaan sellaisesta kuin kevätväsymys. Tietääkseni se ei ole amerikkalaisille tuttu ilmiö, mutta suomalaiselle varmaan sopiva vaiva myös tällä mantereella. Amerikkalaiset syyttävät GW Bushia ja kesäaikaan siirtymistä jo maaliskuun alussa! Siispä ennen aurinkoa nouseminen ei ole temppu eikä mikään, valitettavasti. 

Työhuoneeni pitkälle seinälle mahtuu - ja tarkasti mitoitettiin - vierassänky, kirjoituspöytä, ja asiakirjakaappi jonka siis kokosin ihan ite. Kaikki työhuoneeni kalusteet on hankittu eri aikoina ja ovatkin iloisen eriparisia ja -värisiä. Lähtökohta on sopiva liiallisen siisteyden, täsmällisyyden ja järjestelmällisyyden välttämiseen. Tämä uusin tulokas tarvittiin ensisijaisesti printteritelineeksi, mutta toin toki omat tärkeät paperini tuohon alalaatikkoon kun nyt tällainen on - ja kun nyt asutetaan erillisiä työhuoneita. Printterin viereinen musta laatikko on yksi vain noin kolmesta "inboxistani", sisältäen papereita jotka eivät ihan vielä ole löytäneet lopullista sijoituspaikkaansa, tai joille pitäisi vielä tehdä jotain. Ja kuvan oikeassa reunassa, vain vähän tiellä on verho. Olin kahden vaiheilla jättäisinkö verhot ripustamatta, mutta olen iloinen että ripustin. (Tai no, mies ripusti - kunnia sille jolle kunnia kuuluu. Porasi ensin verhotangon seinään ja sitten ripusti.) Olen nimittäin saanut tavaroihin kohdistuvaa sentimentaalisuuttani takaisin sitten neljän vuoden takaisen, siinä tilanteessa varsin käytännöllisen kaikesta eroon -vaiheen jälkeen. Ompelin nämä verhot 18-vuotiaana, kun olin muuttamassa opiskelemaan, eikä minulla enää ole montaakaan esinettä, joka olisi kulkenut mukana pidempään. Huilu ja Raamattu, joitain valokuvia, joitain koruja, ja (erittäin vähällä käytöllä, päinvastaisista syistä olevat) englannin ja venäjän sanakirjat. Avatarini Pjotr-hirven sain seuraavana vuonna, se toki muutti mannerta mukanani.

Alla vielä kännykkäotoksella puolet nostalgiaverhoistani koko komeudessaan - sanoisinko tarkemmin, että vaatimattomassa komeudessaan. Ja hei! Onhan työhuoneessani sittenkin jotain mätsäävää: Verhokankaasta tehdyt kaksi pientä sohvatyynyä vierassängyllä. Hah!

Ajattoman kankaan valitsin.
Oli muuten 300 markkaa Tullintorin Eurokankaasta.
Nyt tuntuu vanhalta.