Immigration-iloa

Keskiviikkona oli kyllä sellainen kohtaaminen että kannattaa jakaa vielä pari päivää myöhässäkin. Etukäteen sietänee mainita tiedostavani kyllä että minulla on oikeasti maahanmuutto mennyt tosi hyvin ja olen onnekas. Toimistonkin suhtautumisessa tänään osansa saattoi olla sillä, että täti yleensä asioi ihmisten kanssa jotka taistelevat oikeudesta pysyä maassa. Kaikki siis hyvin mutta pidätän oikeuden vuodattaa, joten tässä tulee.

Viraston kulmilla, no ainakin melkein.

Kuten olen täällä aiemmin kertonut, tyhmyyttäni noudatin sääntöjä ja kuljetin mukanani green cardia kunnes lompakkoni varastettiin. Ennen joulua ja Suomen-matkaa kävin hakemassa maahanmuuttoviraston ”field officesta” passiin leiman, joka toimii tilapäisenä todisteena laillisesta pysyvästä oleskelusta maassa, ja toimii siten matkustus- ja työlupa-asiakirjana.

Ensinhän minulle sanottiin, että uuden kortin saan puolessa vuodessa. Sitten kun kävin jättämässä sormenjälkeni, kuulin että yhdeksän kuukautta menee. (Oli muuten yksi sählinki sekin. Ensimmäinen aika tuli nopeasti, mutta jouduin anomaan uutta, koska olimme edellisenä päivänä lentämässä Suomeen. Toinenkin aika tuli nopeasti anomukseni jälkeen, mutta sattuipa sille päivälle, kun Chicagossa oli -30°C kylmää ja vielä kylmempääkin kun lasketaan pakkasen purevuutta. Puhelinpalvelu lupasi automaattisesti uutta aikaa. Kun sitä ei kuulunut, soitin uudestaan, ja silloin vaivautuivat mainitsemaan että sinne voi mennä kokeilemaan onneaan ilman ajanvarausta myös.) Tänään sitten kuulin, että uuden green cardin saamiseen menee nyt vuosi. Että on ruuhkaa. Minulla on kaksi erillistä teoriaa: Amerikkalaiset olisivat paljon tyytyväisempiä veronmaksajia, lähempänä suomalaisten verotyytyväisyyttä, jos julkinen puoli toimisi läheskään yhtä hyvin kuin Suomessa. Toinen teoriani taas on, että kun maahanmuuttoasioissa palvellaan nimenomaan niitä, jotka eivät voi äänestää, voi heidän antaa odottaa kohtuuttomia aikoja jotain niin pientä kuin kortin kaksoiskappaletta, tai jotain niin suurta kuin perheen pääsyä asumaan samaan maahan.

Aiheeseeni palatakseni, Green Cardin sijaan minulla on siis kesäkuussa vanheneva leima passissani. Minun on tarkoitus palata Suomesta kaksi päivää ennen kuin leima passissa menee vanhaksi. Ensin ajattelin että riittäähän se, mutta sitten aloin muistella kaikkia ilkeitä rajaviranomaisia, jotka saavat siitä lisäsyytä epäillä rehellisyyttäni. Ja tulivuoria ja sääilmiöitä, puhumattakaan lakkoiluista, jotka ovat sekoittaneet kansainvälistä liikennettä paljon pidemmiksikin ajoiksi kuin kahdeksi päiväksi.

Board of trade - kauppalauta?

Päätin siis viime tipassa varata ajan Chicagon kenttätoimistoon, ja muutamia tuskanhien pisaroita jo vuodatettuani vihdoin sain tiistaina ilmeisesti peruutusajan keskiviikolle: Pari päivää oli nettivarausjärjestelmä tyynesti ilmoittanut eioota. Tänään sitten paperit ja lakki kourassa astuin luukulle, jolle ei kai kukaan koskaan mielellään astu. Tädillä siellä lasin toisella puolen oli mielipiteitä yhdestä jos toisesta asiasta.

Ensinnäkin, minun ei pitäisi huolehtia sellaisista asioista kuin tulivuorista tai sääilmiöistä, sellaiset asiat voi jättää Herran haltuun. Sopivia huolehtimisenaiheita tädin mielestä on, mitä herkkuja tänään söisi, tai minkä kauniin mekon päälleen huomenna pukisi. Tädille kun itselleen riittää, että hän aamulla heräsi vuoteessaan elossa.

(Olen itse Herrani kanssa paljon paremmissa välissä juuri siksi että en ole jättänyt tällaisia käytännön asioita Herran haltuun vaan oppinut pitämään itsestäni ja asioistani huolen. Pidän tietynlaista käytännöllisyysrajaa sen suhteen, kuinka kirjaimellisesti otan Jeesuksen ohjeen ottaa oppia taivaan linnuista jotka eivät kylvä eivätkä niitä.)

Täti myös huomasi passistani, että olen käynyt täällä aiemmin useamman kerran turistina ilman viisumia. Kerroin että olen ollut pysyvä asukas tultuani maahan kihlatun viisumilla. Siihen sainkin sitten vinon katseen, ja kommentin että on sitten mennyt hyvin vai. Näissä tilanteissa ei koskaan sano mitä oikeasti haluaisi, kuten että ei kuulu sinulle, vaan kiltisti kertoo että juu ollaan varsin onnellisia yhdessä. Mihin täti tokaisemaan, että odotapas pari vuotta.

Eli avioliiton muuttuminen onnettomaksi onkin tädin mielestä sellainen asia, jota ilmeisesti kannattaisi murehtia etukäteen, eikä jättää Herran haltuun? Alanpa heti huomenna pelätä sitä, jos ehdin ateria- ja pukusuunnitelmiltani. Aika harvoin sitä enää kahdeksan ja puolen vuoden yhdessäolon jälkeen kunnon "eroatte kuitenkin" -ennakkoluulojen kohteeksi, joten ehkä pitäisi ottaa tämä ihan virkistyksenä vaan. Että hei mehän ollaan vasta kolme ja puoli vuotta oltu naimisissa, kohta sen alamäen on alettava. 

Tämän keskustelun jälkeen täti antoi ymmärtää että minun ei auta muu kuin jättää asia herran haltuun - mutta onpa minulla kiva etunimi, ja osasinpa muuten kehua tädin ääntämystä että hienosti lausui. Hänen äitinsä kuulemma ohjeisti, että jos ei tiedä miten lausua niin lausuu sitten juuri niin kuin kirjoitetaan. Sattumalta sillä ohjeella pystyy tietty lukemaan 99.5% suomen kielestä. 

En ole vielä niin chicagolainen, että Sears Tower ei
joka kerta saisi niskanikamia yliekstensioon. Kaukaa
sen näkee paremmin, mutta läheltä tajuaa sen massiivisuuden.

Täti päätti kuitenkin käydä puhumassa esimiehelleen. Varmaan siksi heltyi, kun osasin kehua hänen ääntämystänsä. Vasta tädin tullessa takaisin uuden leiman kanssa tajusin, mistä kiikasti. Täti ei ollut tiennyt mitä tehdä, mikä varmasti osaltansa antoi pontta hänen kehotuksilleen olla murehtimatta turhia. Hänen työpäivänsä olisi vähän helpompi, ellei tarvitsisi selvitellä ennestään tuntemattomia tilanteita!

Täti ei ollut tajunnut, että ei, en minä kaivannut että leimaa olisi "pidennetty" päivämäärää muuttamalla. (Sepä vasta herättäisikin luottamusta rajalla.) Sain siis uudenuutukaisen leiman passiin, entistä hämärämmin käsinkirjoituksin umpeutumispäivästä ja hakemusnumeroista. 

Enkä voinut muuta kuin nauraa enää siinä vaiheessa, kun kävelin ulos virastosta ja alkoi sataa. Aikainen thaicurrylounas Native Foodsissa sai paremmalle mielelle, samoin kuin ajatus lomasta pois tämän maan hulluuksista syntymämaani hulluuksiin. 

Vaan enpä sitten uusi passia tällä reissulla kuten olin aikonut. Suomessa se kun olisi halvempaa pikamaksuillakin kuin täällä, vaikka uusisin sen Chicagossa (jossa se on pari viime vuotta ollut mahdollista kerran vuodessa kiertävän sormenjälkikoneen kanssa). Ehkä kuitenkin "unohtuu" sitä käyttää se tilaisuus hyväksi. Olisi sitten "pakko" vihdoin lähteä vaikkapa New Yorkia katsastamaan ja samalla varmistaa että lomapäivät menevät muuhunkin kuin totaalikoomaan.