Kotimaata ulkosuomalaisen silmin

Eräänä päivänä viime viikolla kävelin pääkirjasto Metsolta takaisin siskoni luo Tammelaan, lempireittiäni kosken yli kävelysiltaa ja Rongankadulle. Riemastuin aivan valtavasti, kun näin Rongankadun päässä aukon, ihanko totta vihdoin on toteutettu se, mitä niin usein toivoin, mitä kuulin suunnitellun, ja mistä ajattelin, että Tampereelle saadaan ratikkakin ennen kuin siihen alikulku. Upeaa! Tämä on selvästi positiivisin uusi juttu, minkä olen kotimaahan saavuttuani bongannut.

Hämmentävimmän uuden ilmiön bongasin Hämeenkadulla matkalla kirjastoon. Näin kolme nuoren, etnisesti suomalaisen näköisen naisen ryhmää (3+1+1 nuorta naista) kerjäämässä. Romanikerjäläisiä näin yhden. Ensimmäisellä nuorella naisella oli kädessään pahvilappu, jossa hän kertoi olevansa "sosiaalitoimiston uhri". Kolmen nuoren naisen porukka ilmoitti lapussa tarvitsevansa rahaa krapularuokaan, tupakkakin kelpaisi. Viimeisen naisen lappua en lukenut.

Siskolta kuulin, että näkemäni ei ollut mikään yhden päivän anomalia, ja että pahimmillaan uusi kerjäläispopulaatio mainostaa yksinkertaisesti olevansa "suomalainen vaihtoehto". Tällaista lappua en onneksi nähnyt, olisi saattanut kiehua yli ja olisin mennyt soittamaan suutani.

Minun herkkä, myönnän että joskus ehkä yliherkkä rasisminenäni haistoi hommassa mätää jo ennen kuin kuulin tästä "suomalaisesta kerjäläisvaihtoehdosta", mutta nyt sen löyhkästä ei ole epäilystäkään. En ole antanut rahaa romanikerjäläisillekään, koska en ensinnäkään usko sen ratkaisevan mitään, ja toisekseen on ilmeisesti kohtalainen todennäköisyys siitä, että rahat päätyvät järjestäytyneelle rikollisuudelle. Suomalaisen nuoren kerjätessä kadulla minun kukkaronnyörieni heltyminen on kuitenkin vielä kauempana, etenkin kun kyseessä nyt näyttää olevan (anteeksi vain kielenkäyttöni) vittuilu Euroopan ehkä sorretuinta vähemmistöä kohtaan. Puhumattakaan siitä, että nämä nuoret kerjäläiset melko todennäköisesti tulisivat omalla työllään tai yhteiskunnan tuilla toimeen, jos käyttäisivät rahansa järkevästi. Eli ei mene läpi.

Noniin, otan kukkahatun pois päästä ja laitan sen hetkeksi laatikkoon, ja mainitsen vielä muutaman jutun, mistä huomaa minun asuneen ulkomailla viime ajat.

Vessanpöntöt on täällä korkeita, ja tiskipöydät matalia. Mistäköhän tuollaisetkin asiat kuin tiskipöytien standardikorkeudet tulevat? No, koenpahan itseni hetken pitkäksi ihmiseksi.

Sellainenkin hassu juttu kävi, että vaihtoraha-viitosta lompakkoon lykätessä se tuntui pituussuuntaan loppuvan kesken, kuin leikkiraha. Ymmärtäähän sen, että amerikkalaiselle vihreään vakiokokoon tottuneelle värikkäät setelit, joiden koko kertoo arvosta, tuntuvat rahapelistä noukituilta, mutta että minusta, yli kahdeksan vuotta euroilla eläneestä?

Joku saattaisi kyseenalaistaa muita ulkomaa-asumisen merkkejä vanhenemisesta ja epäcooliudesta johtuviksi: Miksi Putous-sarja oli suosittu? Tabloideissa vilisee tuntemattomia nimiä. Jos asuisin Suomessa, särähtäisikö silti uutistenlukijan "presidentti Niinistö" vielä korvaan outona? Jätskikioskilla aloitin yleiskielisellä "Saisinko..." en varmasti ole kertaakaan sitä juuri noin sanonut, ja kadulla pitää välillä muistaa pistää naama peruslukemille, Amerikassa kun olen opetellut hymyilemään vastaantulijoille etenkin Chicagon ulkopuolella, mutta ei niin täällä parane tehdä.

Mutta näistä huolimatta tunsin silloin eräänä iltana, laskeutuessani Metson harmaita portaita pilvisenharmaaseen kesäiltaan Tampereella, ettei mikään olisi minulle luonnollisempaa kuin asua ja elää Tampereella. Todelliseen ulkosuomalaistumiseen menee siis vielä aikaa.