Elokuvakerho

Viime vuonna valmistui elokuva nimeltä Project Nim, dokumentti simpanssista, jota kokeiltiin kasvattaa kuin ihmislasta (ja kuinka sitten kävikään). Simpanssit ovat yksi mieheni heikoimmista heikoista kohdista*, ja kun hän bongasi Project Nimin läheisen teatterin ohjelmistosta, tietenkin mentiin katsomaan. Project Nim kertoo lopulta enemmän ihmisistä Nim-simpanssin ympärillä ja ihmisyydestä kuin simpanssiudesta, mutta se ei elokuvaa ollenkaan huononna.

Kuvan lähde IMDB

*Jep, käytiin katsomassa tänä keväänä myös Disneyn Chimpanzee, ei kyllä kumpikaan tykätty siitä mitenkään varauksetta, epäillään myös, onko ihan rehellistä kutsua sitä dokumenttielokuvaksi.

Leffan tänne lähiöön toi paikallinen elokuvakerho. Nimin jälkeen liityttiin jäseniksi, ja päästään 35 dollarin vuosimaksulla nyt kahtena maanantaina kuukaudessa viidellä dollarilla per nenä katsomaan huippuelokuvia, jotka muuten jäisivät näkemättä, tai vaatisivat ehkä reissaamista Music Box Theatre'iin. Olisihan se kiva käydä Music Boxissakin useammin, toistaiseksi vain kerran on käyty, katsomassa Rare Exports (suomalaisvieraiden kanssa! :D), mutta vartin ajomatka 1920-luvulla rakennettuun tunnelmalliseen elokuvapalatsiin Tivoliin on toistaiseksi korvannut elokuvaretket Chicagon West Lakeview'hin. Vanhat elokuvateatterit ovat nykyään melko harvassa, mutta suosittelen jokaista Amerikan-kävijää etsimään sellaisen ja käymään! Liputkin on yleensä halvempia. Ainakin minulle tuo jotain lisää leffakokemukseen, ja Tivolin käyttö teatterina lisää myös elokuvakerhon viehätystä minun silmissäni.

Tivolin sivuilta

Talven ja kevään aikana nähdyistä elokuvista on vaikea valita suosikkia. Mainitsemisen arvoisia ovat ainakin The Interrupters, dokumentti jengiväkivallan ehkäisystä Chicagossa ja toinen dokumenttielokuva, Werner Herzogin kolmoismurhaa ja kuolemantuomiota käsittelevä Into the Abyss.

Tivolin sivuilta

Kesää kohti tuntuu elokuvien taso vain parantuneen: Kesäkuussa nähtiin belgialainen The Kid With a Bike, jossa epävakaan lapsuuden eläneen pojan ongelmien kuvaus osui mielestäni tasan naulan kantaan, ja kanadalainen ranskankielinen Moniseur Lazhar, jossa maahanmuuttaja tulee itsemurhan tehneen opettajan tilalle noin 12-vuotiaiden lasten opettajaksi. Lopputalvesta nähtiin kyllä kevyempiäkin aiheita, mutta nämä synkemmät sävyt ovat jääneet mieleen. Kaurismäen Le Havrenkin näyttivät (linkin takana Chicagon ehkä ykköselokuvakriitikon, Roger Ebertin arvostelu), mutta kiireisenä viikkona se jäi väliin, koska oltiin se jo nähty syksyllä Chicagon kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla.

Kuva täältä

Elokuvakerhon ohjelmiston vuoden huikein, hulluin, viihdyttävin ja yllättävin raina nähtiin tämän viikon maanantaina: Jo Nesbøn kirjaan perustuva trilleri Headhunters. Monessa kohtaa tuli hakematta mieleen, että tällaista tulee vain Pohjoismaista - positiivisessa mielessä! Trillerin lukuisat yllättävät juonenkäänteet oli yhdistetty virtaviivaiseksi, saumattomaksi kokonaisuudeksi, ja jälkeenpäin ei voinut kuin naurahdella, samalla tavoin kuin vihdoin ensimmäistä kertaa vuoristorataan uskallettuaan kompuroi laitteen rappusia alas onnistuneen kierroksen jälkeen.

Päähenkilö Roger ei käsitä mihin liemeen on joutunut. Kuva täältä

Tällaiset elokuvat myös saavat kysymään, yhä uudestaan ja uudestaan, vaikka melko retorisesti, miksi OI MIKSI meille tuputetaan miljardikoneiston voimin sellaisia kakkatason kökköelokuvia kuin Transformers 3, ja miksi oi miksi ne tahkovat rahaa kymmeniä miljoonia samalla kun hädin tuskin kukaan Amerikassa näkee Headhuntersin tapaista huipputyötä? Kysymys jää retoriseksi siksi, että tiedän jo aika monta vastausta näihin kysymyksiin, mukaanlukien sen, että mekin mentiin hellepäivän sähkökatkopakolaisina se Transformers 3 katsomaan (enkä koskaan saa niitä tunteja elämästäni takaisin, tai pysty korvaamaan sen katsomisesta seurannutta tyhmentymistäni. Siitä on jo vuosi, vieläkin olen katkera. Ainut lohtu on, että mentiin sinne ilmaislipuilla, jotka saatiin edellisen leffakäynnin teknisten ongelmien ansiosta.)