The board is set. The pieces are moving.

Sain lopulta erikoistumispaikkahakemukseni lähetettyä. Ei mennyt ihan kuin oppikirjassa, sillä kukaan muu ei oikolukenut esseetäni, ekspertit eivätkä edes kaverit tarkistaneet CV:täni (lääketieteessä USA:ssakin puhutaan CV:stä eikä resumésta), ja valmistautuneimmat saivat hakemuksensa isojen kihojen silmien alle jo kolme viikkoa ennen minua.

 

Jotkut menevät kurssille hakemuksen tekoa ja haastattelutaitojen harjoittelua varten. Netissä on läjäpäin neuroottisia foorumikeskusteluita tästä koko prosessista, ja perusohjeissa pitää muistuttaa, että essee, eli "personal statement" eli henkilökohtainen motivaatiolausuntosi on toimiva vain, jos se on omasi: Älä palkkaa ammattilaista kirjoittamaan sitä puolestasi.

 

Monessa asiassa tässä koko prosessissa, tenttiinvalmistautumisesta lähtien, minä olen mennyt peppu edellä puuhun. Kaplanin kalliita mutta minulle käänteentekeviä ja tärkeitä kursseja lukuunottamatta oma koulutustaustani ja ammatillinen kokemukseni ovat riittäneet. Jotain kulttuurisidonnaista on tullut puun takaa, mutta olenpa pärjännyt osin suomalaisella tietotaidolla, osin sillä että olen näppärä oppimaan tarvittavia käytännön tietoja ja taitoja vetämällä tarvittavia johtopäätöksiä sivulauseista. En välillä ymmärrä, mistä ne neuroottiset foorumikeskustelut edes ovat lähtöisin.

 

Kiitos siis maanläheiselle kotikasvatukselleni, suomalaiselle asialliselle kulttuurille, ja Tampereen yliopiston lääketieteelliselle tiedekunnalle sekä kaikille seniorikollegoille joiden kanssa minulla on ollut ilo työskennellä: Se iso, pelottava, "olethan valmistautunut huolella?" erikoistumishaastattelupäivä meni lähes* Stetson-Harrison-menetelmällä ihan hyvin, eikä vaikutelmaa tainnut heikentää se, että en ollut ihan samasta purkista nostettu kuin suuri osa muista haastateltavista.

 

*olin sentään edellisiltana miettinyt miten vastata peruskysymyksiin, kuten omat vahvuudet, heikkoudet ja miksi juuri minut pitäisi valita.

 

 

Palataanpa vähän vielä taaksepäin:

 

7.10. sain hakemukseni valmiiksi - ja päätin että menee liikaa aikaa jos alan vielä muokata pers. statementia, vaikka pelkäsin antavani siinä liian naivin idealistin kuvan ja sitä myöden ehkä epäaidon myös.

 

Huvittava yksityiskohta hakemuksessa: Eurooppalainen älköön vaivautuko kertomaan etnistä taustaansa. Voisin spekuloida syitä ja seurauksia pienen esseen verran, todettakoon nyt vain, että onpahan räikeä esimerkki siitä, kuinka rotu ja etnisyys ovat valtavan määritteleviä tekijöitä - mutta toisille aina enemmän kuin yksille.

 

8.10. sain viimeisen tarvitsemani suosituskirjeen - ja sen parhaan, omalta mentoriltani jonka tiedän kehuneen minut ihan pilalle. Kuten siskoni totesi, on upeaa että joku on "minun puolellani". Olen mentorini kehut ja tuen ansainnut, mutta olen siitä valtavan kiitollinen yhtä kaikki.

 

8.10. yötä myöten lähetin 65 erikoistumispaikkahakemusta. Olisin voinut lähettää ne ilman viimeistä suositusta, mutta en halunnut kenenkään katsovan hakemustani ilman valttikorttia. 29 lähti yleislääketieteeseen ja 36 sisätaudeille. (Sen jälkeen olen lähettänyt pari lisää sisätaudeille, mutta erikoistumisalat ovat mielessäni tasavahvat eroistaan huolimatta. Riippuu paikoista, kumman lopulta laitan etusijalle.)

 

11.10. mennessä oli tullut muutama ei-kiitos. Niitä on tiputellut muutama joka viikko, mutta ei yhtäkään vielä unelmapaikoistani.

 

14.10. tuli ensimmäinen haastattelukutsu! Mentorini myötävaikutuksella, joten vielä jännitin, jäisikö se ainoaksi. Samana päivänä minulle soitettiin toisesta ohjelmasta ja kyseltiin lisätietoja.

Siitä parin päivän päästä kun tuli toinen haastattelukutsu, ohjelmasta jonka henkilökuntaan tai koko sairaalaan mentorillani ei ole kontakteja, hengähdin helpotuksesta: Ainakin jotkut out there pitävät hakemustani varteenotettavana, oli se sitten hyvät pisteeni tai filantropiaa naivina huokuva esseeni.

 

 

 

www.nrmp.org
Ei tarvii muistuttaa, ikuisuus vielä!

Tämänpäiväinen haastattelu oli innostava kokemus, ja jos kaikki ne menevät kuin tämä, olen kuin olenkin positiivisesti ongelmissa kun en voi haluta eniten kaikkiin. Joka tapauksessa ensimmäisen haastattelun jäljiltä tuntuu kuin olisin viimeinkin ottanut sen ensimmäisen (vaikka jo kuinka monennen ensimmäisen) konkreettisen (aikaisempia konkreettisemman) askeleen kohti tositoimia. TOSI tositoimia.

Sormet syyhyää päästä vähän palpoimaan, vetää lääkärintakki niskaan ja ottaa osastolle potilaita yötä myöten, ja stetoskooppia on suorastaan ikävä. Tää tahtois olla lääkäri, aikuisten oikeesti!