Uhrit ja marttyyrit

Chicagossa kuoli luoteihin tammikuussa noin neljäkymmentä ihmistä. Helmikuussa uhreja oli vähemmän kuin vuosiin - vai peräti vuosikymmeniin - vain neljätoista. Jotkut iloitsivat jo laskevasta trendistä, mutta minä liityn negativistien joukkoon, ja sanon että se oli sattumaa vain. Tai jos olen vähän positiivisempi, ehkä useampi hulttio mietti toiseen kertaan ampumaan ryhtymistä Hadiya Pendletonin murhan jälkeen?

Maaliskuun murhalukuja rumentaa karmea ampuminen viime maanantailta. Kuuden kuukauden ikäiseen vauvaan osui viisi luotia, kun hänen isänsä vaihtoi vaippaa perheen auton takapenkillä. Jonylah Watkins selvisi vielä leikkauksesta hengissä, mutta kuoli seuraavana aamuna.

Vauva Watkins ei ollut edes ensimmäistä kertaa ampumarikoksen uhri. Paria kuukautta ennen Jonylah'n syntymää hänen äitiään ammuttiin.

Ilmeisesti Jonylah'n isällä, ammuskelun kohteella joka haavoittui mutta jäi henkiin, on jengisidoksia ja rikosrekisteri. En ole nähnyt mitään sen tarkempaa hänen taustastaan, mutta ties mistä tämä ammuskelu oli kosto, koston kosto, tai kostonkostonkosto. Vaikka kuten opin This American Lifen, reportaasista Harper High Schoolilta, ampumisen syyksi voi riittää, että tyyppi tunnistetaan eri jengin valta-alueen asukkaaksi, ja yhdistetään jengiin tahtomattaan.

Yhteisö ja laajemmin koko kaupunki kävi/käy läpi sen tavallisen syklin: Kukaan ei tiedä mitään. Perheenjäseniä ja naapureita itkee televisiokameroiden edessä. Toimittaja yrittää peittää innostustaan päästyään raportoimaan Isosta Jutusta. Poliisi vakuuttaa syyllisten joutuvan oikeuden eteen, ja perhe vakuuttaa tekevänsä täyttä yhteistyötä poliisin kanssa. Kattopastori, joka varmasti tekee paljon hyvää, mutta josta en oikein tiedä mitä ajatella, toimii perheen puhemiehenä. Joku taho tarjonnee/lienee tarjonnut vihjepalkkion pidätykseen johtavasta vinkistä, jotta olisi edes pieni mahdollisuus siihen, että vaikenemisen kulttuuri murtuu, ja silminnäkijät tai muut asiasta tietävät kertoisivat poliisille tietonsa. Murhapaikalla järjestettäneen valvojaiset tai kulkue, hautajaisiin osallistunee satoja ihmisiä, mukana ainakin sen kaupunginosan valtuutettu ja jokunen muu silmäätekevä.

Joku Chicagon "hoodien" artisti tekee uhrille omistetun kappaleen, ja uhrista tulee marttyyri.

Välttelin tarkoituksella Lupe Fiascon kappaleen Jonylah Forever kuuntelemista, vaikka näin linkin pariin otteeseen. Eilen avatessani radion sen kuitenkin kuulin, ja niin paljon kuin järjetön väkivalta minua raivostuttaa, tämä kappale kasvatti raivoani entisestään.

Laulun sanoissa artisti kuvittelee kuolleelle vauvalle tulevaisuuden: mitä jos luodit eivät pysäyttäneetkään häntä? Että 16-vuotiaana tuli stipendi yliopistoon ja tohtorinhattu 22-vuotiaana. Kuinka menestyksestään huolimatta "hoodit" pysyi sydämessä. Hän perusti ilmaisklinikan synnyinkortteleihinsa, hengasi tammikuussa murhatun Hadiyan, taiteiden opettajan kanssa, ja pelasti ammuskelun uhriksi joutuneen puolivuotiaan tyttövauvan.

Mikä raivostuttaa? Se, kuinka kerta toisensa jälkeen hirvittävistä hirvittävimmät tragediat eivät näytä herättävän yhteisöä todellisuuteen ja toimintaan, vaan marttyyripuheisiin ja haikeaan lauluun! En väitä etteikö pikku Jonylah'sta olisi voinutkin kasvaa huippuälykäs, huippumenestyvä filantrooppi. Mutta kuinka todennäköistä se on lapselle, jonka elämän alku on näin raaka? Isä ilmeisesti jengeissä, joista ei niin vain lähdetäkään vaikka itse haluaisi. Koti kaupungin karuimmissa kortteleissa, joissa köyhyyden ja väkivallan kaikki seuraukset kasaantuvat pieninten ja olosuhteisiinsa vähinten syyllisten päälle: Jos on rahaa terveelliseen ruokaan, ei ole tietotaitoa. Vaikka olisi tietotaitoa, ei kahden työn välissä sumplivalta vanhemmalta irtoa enää parilla bussilla sompailua ruoka-aavikolta lähimpään oikeaan ruokakauppaan (katso lohduton kartta). Maaperässä tai pahimmillaan kodissa on lyijyä enemmän kuin muualla, ja kuten viime aikoina on todettu, turvallista lyijyaltistusta kehittyville aivoille ei olekaan, mutta koska rikkaiden muksut eivät siitä kärsi, on lyijyaltistuksen vähentämisohjelmat silti hyvä säästökohde. (Lisenssitentteihin lukiessa ensin nauratti, kuinka pitää tällaisia vanhentuneita asioita kuten lyijylapsen tunnistamista vieläkin opetella. Ei naurata enää.)

Lapsi joutuu ellei kokemaan, vähintään näkemään tai pelkäämään väkivaltaa, ja kärsii sen vuoksi. Koulusta ei ole turvapaikaksi, surkeiden alueiden koulut rahoitetaan samojen surkeiden alueiden verotuloista - surkeasti, ja tulokset ovat sen mukaisia. Ja niin edelleen teini-ikään, jengiytymiseen tai henkensä edestä sen välttämiseen, huomattavasti suurentuneeseen riskiin teiniraskauksiin tai päihteiden käyttöön - näköalattomuuteen, syvenevään köyhyyden kierteeseen.

Niin paljon mieluummin kuin laulua utopiasta, kuulisin lauluissa ja muilta saippualaatikoilta jyrkkää irtisanoutumista jengeistä ja kilpa-aseistautumisesta, kutsua ehdottomaan aseiden laskemiseen ja tuomitsevaa asennetta väkivaltaa ihannoivalle kulttuurille. Ehkä vielä enemmän tarvitaan todellisia suunnitelmia köyhyyden vähentämiseksi. Empatia ja toiveajattelu voi auttaa uhrin perhettä nyt, mutta marttyyripuheet ja haikeilu eivät paranna tuhansien ihmisten vaikeaa, pelon täyteistä elämää köyhyysloukuissa maailman rikkaimmassa valtiossa, kivenheiton päässä omasta turvallisesta, keskiluokkaisesta elämästäni.

Haistakaa paska, NRA, huumekartellit, rasistit ja muut kaupungin segregaatiota ylläpitävät ihmiset ja rakenteet. Haistakaa paska paulryanilaiset, kiskurivuokranantajat ja te joiden mielestä ei ole meidän hyväosaisten, kaikki mahdollisuudet elämässä saaneiden vastuu tehdä yhteistyötä köyhien alueiden kanssa, ylös niistä kuopista, joita me ja meidän edeltäjämme olemme kaivaneet.


P.S. Jopa viidennes vuosittain Chicagossa takavarikoitavista laittomista aseista jäljitetään yhteen asekauppaan. Chicagon ulkopuolella on vain pikkurike välittää rikollisille aseita murhien mahdollistamiseksi. Ja maahan ei muka tarvita tiukempia aselakeja?? Paskat sillekin.