Chicago: The Loop, osa 1

Muistan vielä aika hyvin ensimmäiset hetkeni Chicagossa - jos jätetään nyt kuitenkin laskuista se epämiellyttävin osuus eli passintarkastus. Ensimmäinen ensivaikutelma oli nimittäin ajomatka lentokentältä moottoriteitä pitkin Frankin kotiin. Muistan, että olin päättänyt opiskeluvuoteni oikeuslääketieteellisessä ruumiinavauksessa, ja kerroin siitä samalla kun kauhistelin liikennettä ja muodostin siitä vakaan mielipiteeni (joka tietenkin oli, että tähän sekaan en itse koskaan lähde ajamaan -- enkä mennytkään, ihan heti. Samalla tiellä ajelin vasta neljä ja puoli vuotta myöhemmin kun vein siskot lentokentälle...) Teiden varsilla vesitornit ja billboardit vakuuttivat epäuskoiselle, että olen oikeasti Amerikassa.

Sen sijaan muistikuvat ensimmäisestä käynnistä Chicagon keskustassa ovat aika hämäriä. Muistan kuitenkin, että mentiin Metra-verkoston* lähijunalla, joka saapui Union Stationille.



Kuinka moni on nähnyt elokuvan Untouchables? Olen muistavinani, että se ei ole ainut elokuva, jossa rautatieasema on päässyt poseeraamaan.



Suuressa asemahallissa mm. järjestetään hyväntekeväisyystilaisuuksia.



*Metra ei ole metro, vaan lähijuna. Ellei sitten tule sanoista metropolitan rail, en käsitä nimeämislogiikkaa. Metroa kaupungissa ei ole, vaan myös maan alla kulkevat radat ovat osa L-verkostoa (elevated rail).



Senkin muistan, että asemalta jatkettiin suoraan järvelle päin, jolloin tie kulki maailman melkein korkeimman pilvenpiirtäjän ohi.



Sears Tower valmistui 1970-luvun alkupuolella, ja olikin maailman korkein neljännesvuosisadan. Muistaakseni Malesian supertornit menivät ohi. Sears Tower on sittemmin menettänyt tittelin lisäksi myös nimensä, parin vuoden ajan nimi on ollut virallisesti Willis Tower, mutta kestänee vuosikymmeniä, ennen kuin nimi tarttuu kansan käyttöön.



Tornissa on näköalakerros, jonne saa jonottaa ja josta saa maksaa, mutta joka on sen arvoinen - ainakin jos keli on kirkas. Teoriassa sieltä voisi nähdä neljään osavaltioon, Illinois'hin, Wisconsiniin, Indianaan ja Michiganiin. Kuvat sieltä on tietty tällaisia lasin läpi otettuja, mutta kertonevat silti enemmän kuin sanat.





Melko tuore lisäys torniin on ollut "Reunus". Lasilaatikot, jotka työntyvät seinän ulkopuolelle, ja siinä sitten seisot tyhjän päällä, yli neljänsadan metrin korkeudessa.



Jos seisot. Kahden siskoksen jalat on lasilla, minä en sille astunut!

Chicagon ydinkeskustaa kutsutaan Loopiksi, tietääkseni koska keskustan junaradat tekevät lenkin keskeisempien korttelin ympäri. Itse lenkura on aika pieni, mutta Loopiin lasketaan kuuluvaksi muutakin.






Loop on lasia, terästä ja kiveä. Pilvenpiirtäjät nousevat niin korkealle, että jalkakäytävällä tuntuu kuin kanjonissa kävelisi.





Suunnistaminen on helppoa, kun korttelit ovat tasan neliöitä, ja Sears Towerin mukaan voi suunnistaa siellä sun täällä (missä vain, ellei ole jonkun korkean rakennuksen takana). Joestakin on apua, mutta ainoastaan jos muistaa missä päin se kaartuu.




Paljon on samanlaista joka suurkaupungissa, pulut esimerkiksi.



Loopissa on paljon mielenkiintoista ja mahtavaa, mutta en millään reissullani kiintynyt siihen, tai sinne palatessani tuntenut samanlaista iloa, kuin mitä Tukholmaan, Tallinnaan tai Lontooseen palatessani. Ehkä pilvenpiirtäjät ei ole mun juttu. Karkeasti sanottuna olenkin alkanut pitää Chicagosta sitä enemmän, mitä kauemmaksi olen Loopista retkeillyt. Minun Loop-suosikkipaikoista on kuitenkin niistäkin vielä kerrottavaa, pysykää kanavalla.