The end of Salt Sugar Fat

Odotellessani tilastotieteen tentin ilmestymistä opiskelijaportaaliin, minun pitäisi aloittaa ja oikeastaan samaan syssyyn saada valmiiksi pieni kirjoitustehtävä tutkimusetiikan kurssia varten. Luonnollisena seurauksena tälle tietenkin on harhautuminen blogiin kirjoittamaan! Mutta jotta saan kunnon itsesäälivalitukset julki, pitää myös mainita että tähän on tultu: Väsyneen perjantai-iltapäivän jotain kevyempää tekemistä on miniessee... Voi nyyh, jos nyt rehellisyyden nimissä kertoisin senkin, että en aio istua työpöydän ääressä koko iltaa.

Vaan asiaan:

Harva, joka on ollut minun kanssani tekemisissä viimeisen vuoden aikana, on välttynyt kuulemasta vatsarasvasta, sisäelinten ympärille vatsaonkaloon kertyvästä, aineenvaihdunnalle vaarallisesta rasvasta, joka kasvattaa riskiä verenpaine- ja sydäntautiin sekä diabetekseen. Sen ympärillä kun pyörii tämänhetkinen työni. Ennen kuin aloitin vapaaehtoishommat olin toki tietoinen näistä pääpiirteistä, ja ruokavalion ja liikunnan (liikkumattomuuden) vaikutuksesta lähes kaikkiin kroonisiin sairauksiin. Mutta vähitellen oppiessani lisää, ja viettäessäni niin paljon aikaa terveellistä ruokaa korostavassa ympäristössä, kuin huomaamatta asenne omiin syömisiin muuttui.

Michael Moss: Salt Sugar Fat
How the food giants hooked us

Minulla on kaksi etulyöntiasemaa suhteessani amerikkalaiseen ruokaan: Kasvoin suomalaisella ruualla, kotitekoisella ja laitosruualla, joista jälkimmäinenkin on terveellisyyden huippu täkäläiseen verrattuna. Niinpä minun selkäytimeeni pitsa, hampurilainen, ranskalaiset ja juokseva juustovalmiste ovat piirtyneet spesiaaliherkkuina. Saatoin välillä unohtaa ettei niitä pidä syödä joka viikko, mutta siitä ei ollut kovin vaikeaa oppia pois. Tuplasin etulyöntiaseman, kun pääsin ravitsemusterapeuttien ja ravitsemuksessa pätevöityneen lääkärin ja muiden ammattilaisten vaikutuspiiriin. Enkä voi kuvata sitä sen paremmin kuin että (suurimman osan aikaa!) kun nykyään ajattelen kasaa ranskalaisia, ajattelen sitä tyydyttynyttä ja trans-rasvaa, yksinkertaista hiilihydraattia ja suolaa sen kummemmin yrittämättä. Ei enää nouse vesi kielelle.

Oikeastaan minulla on triplaetulyöntiasema asua suomalaisena Amerikassa, sillä täällä ei ole monia niitä herkkuja saatavilla, joihin olen oppinut turvautumaan halutessani palkita itseni tai kaivatessani "lohturuokaa". Nyt kun ei ole ollut aikaa leipoa, en syö melkein minkäänlaista leipää (kerran-pari viikossa hapankorppua tai näkkäriä), enkä tietenkään pullaa. Karkit on ihan sekundaa, ja amerikkalaiset piirakat ja muut leivonnaiset yleensä yököttävän makeita minun makuuni (jopa raparperipiirakka, mikä sääli!)

Loppukeväästä vitsailin, että kai sitä paino putoaa kun ei ole aikaa syödä lounasta, mutta paitsi että en voi suositella aterioiden väliin jättämistä kenellekään painonhallintaa yrittävälle, näin vähän kauempaa näen selvemmin, että asenteestahan se oli kiinni. Silloin kun söin lounasta, tavallisin ruokalaji oli rasvaton kreikkalainen jugurtti hedelmällä. Päivälliseksi etenkin keväällä ja kesällä jaksettiin uskollisesti laittaa yksinkertainen proteiini (yleensä kanaa, nyt yritän vähentää lihansyöntiä ja niitä antibiootteja...) ja lisukkeeksi vihreä salaatti.

David Kessler: The End of Overeating

Muutama viikko sitten meni -20 paunaa/-9 kg rikki, ja siirryin käyttämään (yhden lisäreiän tarvitsevaa) vyötä ennen piukoissa housuissa. Turhamaisena pitää myöntää, että parasta uudessa painossa on se, ettei napakoidenkaan housujen kanssa siinä vyötäröllä lillu muffin top eli pelastusrengas!

Vatsarasvaan palatakseni, tällä painonpudotuksella lienen vähentänyt sydäntautiriskiäni merkitsevästi, kunhan saan sen pidettyä poissa etenkin noin kahdenkymmenen vuoden päästä jolloin se käy vaikeammaksi. Ja vaikka vyötärönympäryksen muutos korreloi tutkimusten mukaan aika huonosti viskeraalirasvan muutoksiin, etenkin alkuvaiheessa karistamastani rasvasta oli kolmannes enemmän sitä vaarallisempaa. Vatsan sisäisen rasvan helpompi karistaminen onkin todennäköinen selitys sille, että jo viiden prosentin painonpudotuksella on ylipainoiselle selvä terveysetu.

Jos haluan päästä vielä mukavammalle kymmenluvulle (paunoissa, tai miksei kiloissakin), pitänee alkaa kuluttaa lisää kaloreita. Töissä on tiedossa askelhaaste, työntekijät vastaan tutkimushenkilöt. En voi olla heikko lenkki! Se kannustanee salille ja toivottavasti estää karhunvaistojeni toteutumisen: Näihin aikoihin iskee syksyinen suklaanhimo ja kaipuu talviunille käpertymiseen.

Voisin puhua aihepiiristä vaikka koko illan, mutta antaa tällä kertaa olla tässä. Kuvituksena on jo lukemaani ja ja osa lukulistallani odottavasta amerikkalaisesta kirjallisuudesta amerikkalaisen ruuan ja jatkuvan ylensyöntimme epäterveellisyydestä, prosessoidun ruuan addiktoivuudesta ja ruokateollisuuden historiasta, nykypäivästä ja häikäilemättömyydestä. Hihkaiskaa jos olette lukeneet ja kertokaa mielipiteitä.

Yliopiston kirjakaupan alessa... Olihan se ostettava, vaikken vielä
tiedä onko tämä tiukkaa asiaa vai meneekö humputuksiin saakka. 

Tästä onkin hyvä lähteä irkkupubiin perjantaipäivälliselle. Olut (tyhjiä kaloreita alkoholista ja yksinkertaisista hiilihydraateista) ja annos irlantilaista lihapataa (punaista lihaa eli tyydyttynyttä rasvaa, tärkkelystä perunoista ja huimasti alle neljännes ei-tärkkelyspitoisia kasviksia - kun puolet pitäisi olla). Eli en minä mitenkään fanaattiseksi ainakaan teoissani ole vielä heittäytynyt.