Kun ystävä hiljan vaihtoi nimensä vähän avioliiton solmimisen jälkeen, havahduin tajuamaan että minäpä taidan pitää tyttönimeni loppuelämäni.
Ensin minun oli tarkoitus vaihtaa nimeä avioliiton myötä, mutta kun ennen hääpäivää oli jo pitänyt hankkia ajokortti ja vakuutus, päätin lykätä sitä. Ulkomaalaisten lisensointia organisoiva taho suhtautuu hyvin epäilevästi (= lisää byrokratiaa) tutkintoihin, joissa on eri nimi kuin lisensointia hakevalla henkilöllä sillä hetkellä, joten vaikutti järkevältä suunnitelmalta odottaa, kunnes lisensointitentit on takana.
Siinä vaiheessa ei tietenkään tullut mieleen, kuinka hullunkurista sitten on, että sertifikaatin saatuani saman tien vaihtaisin nimeä ja tarvitsisi se nimen muutos siinä vaiheessa yhtä lailla lisensointikomissiolle todistaa. (Vaikka ehkä se olisi ainakin vähän helpompaa.)
 |
| Aikaa kului... Etelä-Dakotassa |
Yksi syy lykätä nimenvaihtoa oli että "tässä on ihan tarpeeksi muutenkin byrokratiaa taisteltavana" ilman nimenvaihtoa ja kaikkien paperin uusimista Suomen passista lähtien. Jälkiviisaana voin todeta olleeni melko naiivi ajatellessani, että elämässä koskaan pääsisi sellaiseen kohtaan, missä kokisi pienen lisäbyrokratian tuovan mukavasti makua elämään.
Ja nyt melkein kolme vuotta myöhemmin on todettava, että en enää halua ottaa mieheni sukunimeä - tai en vain enää näe mitään syytä siihen. Meidän kohdalla vaan pääsi käymään näin, eikä tämä ole edes protesti patriarkaalista yhteiskuntaa vastaan. Joka vaiheessa mies on kannustanut tekemään juuri niin kuin haluan. Ainut vaihtoehto jonka hän on sulkenut pois, on ottaa minun sukunimeni. Ja ymmärrän sen, luultavasti tuntuisi itsestäkin hullunkuriselta ottaa vieraskielinen nimi, siis sellaisen kielinen jota ei ymmärrä. Varmasti sekin vaikuttaa, kuinka harvinaista naisen nimen ottaminen täällä on, luullakseni harvinaisempaa kuin Suomessa.
 |
| ...ja kului... Pari talvea Chicagossa |
Asia ei ole sitten vihkipäivän tullut puheeksi miehen perheen kanssa. Enpä siten tiedä, tuntuuko se heistä oudolta. Suomalaistutuistani ainakin kolmannes on pitänyt tyttönimensä tai ottanut yhdysnimen, amerikkalaisista en tiedä yhtäkään. Yhdysnimiä näen aika ajoin, ja jotkut jättävät tyttönimen kolmanneksi nimeksi ilman väliviivaa. Latinalaisamerikkalaisilla on sitten tietenkin ihan oma sukunimitapansa äidinnimineen, enkä tiedä kuinka moneen polveen se USA:ssa asuvilla jatkuu.
 |
| ...ja muutama ystävänpäivä samoin, ja nimi pysyi. |
Suomessa ei kai enää kenellekään lähetetä postia nimillä "Herra ja Rouva Matti Mattila". Minua on joskus kutsuttu Rouva Mieheni Nimeksi, mikä kieltämättä vähän särähtää korvaan. Sen sijaan minulle sopii vallan hyvin, että meidät niputetaan perheeksi miehen nimen alle. Ei haittaa jos minua kutsuu "Mrs. S:ksi", ja meitä "The S's" tyyliin "Virtaset". Mutta laillisesti, työyhteyksissä ja omissa piireissäni olen tulevaisuudessakin Pilvi I. Tai Mrs. I - ja Dr. I.
Hyviä pohdintoja, mä tässä just pohdiskelen samoja juttuja viisumin, passin jne kanssa, että JOS tässä jossain vaiheessa asti alttarille asti päädytään, niin mitä tehtäisiin. Mies oli yllättävän positiivisesti suhtautuva siihen eksoottiseen vaihtoehtoon, että se ottaisi mun sukunimen. Se joutuu jokatapauksessa tavaamaan oman nimensä nyt, niin lyhyehkö suomalainen nimi ilman äätä tai öötä ei muuttaisi sitä. Mä oon jo kertaalleen 18-vuotiaana vaihtanut nimeni ja ottanut äitini tyttönimen, ja kun oma etunimeni on jo ruotsinkielinen, niin itsestä tuntuu että sukunimi on viimeinen näkyvästi suomalainen osuus josta ei halua luopua. Onneksi meillä on vielä aikaa tätä pohtia. :)
VastaaPoistaJa jos minusta ottaa mallia, voi lopullista päätöstä lykätä hyvän aikaa vihkimisen jälkeenkin. ;) Kerro sitten mihin päädytte. Olisi tietty aika hienoa, jos teidän australialaissuomalainen perhe olisi suomalaisniminen vaimon mukaan.
PoistaEhkä patriarkaalinen yhteiskunta on luonnostaankin muuttumassa, kun on helpoin ratkaisu naisen jäädä omalle nimelleen ja se voi käydä jopa noin "vahingossa", eikä ympäristö edes kapinoi.
VastaaPoistaKiitos muuten, että olet vastannut aiempiin kommentteihin, vaikka en siten enää itse olekaan tullut vastanneeksi takaisin...
Hyvä huomio, enpä tullut ajatelleeksi, että asiasta piittaamattomuushan se on pisimmälle edenneen tasa-arvon merkki!
PoistaItse mietin myos pitkaan nimenvaihtoa ja lopulta paadyin siihen, etta vaihdan nimen ja lisaan joskus myohemmin rapakon taakse muutettaessa suomalaisen sukunimeni middle nameksi. Nimenvaihdossa minua oikeastaan harmitti vain se, ettei nimeni kuulosta enaa yhtaan suomalaiselta. No se korjaantuu sitten joskus, kun saan lisattya sen middle namen :) Halusin sukunimet ilman yhdysviivaa ja se ei ollut kuulemma Suomessa sallittua.
VastaaPoistaMiehen sukulaiset laittavat muuten kaiken postin minulle aina, etta Mrs Mies Sukunimi ja jotenkin se tokkii...
Suomen nimilait taitaa olla tiukimmasta päästä. Jos vielä joskus haluaisin mieheni nimen omaani lisätä, tekisin sen varmaan juuri niin kuin sinä suunnittelet. Anteeksi mutta miltä vuosisadalta mieheksi perhe tulee? Jos minua yksin kutsuttaisiin mieheni nimellä noin - ja jatkuvasti, ottaisi minuakin päähän! Omat tapaukset on olleet vähemmän henkilökohtaisia, mutta miehen perheen taholta pitäisin sitä loukkaavana, ihan kuin minulla ei olisi itsenäni arvoa. :/
PoistaItsekin aluksi hieman loukkaannuin tasta, kunnes huomasin, etta esimerkiksi miehen isoaiti kayttaa itsestaankin nimea Mrs Mies Sukunimi. Hanen sahkopostiosoitteensa on miehen nimella ja han on myos Facebookissa miehensa nimella. Ehkapa se siis on vain tapa siella keskella-ei-mitaan. Siella kun eletaan muutenkin vahan eri maailmassa kuin me "city folk" :)
PoistaVai sähköposti ja facebook miehen nimellä, on kyllä tällaiselle city folkille aika eksoottista. Mutta tuosta näkökulmasta ymmärrän, että pystyt olemaan ottamatta sitä sen henkilökohtaisemmin. :)
PoistaMinä olin jotenkin aina ajatellut vaihtavani nimeni jos ja kun menen naimisiin, mutta kun sitten tulikin kohdalle siippa, jolla on erinomaisen pitkä sukunimi päätin pitäytyä omassa nimessäni. Ajatus oli, etten jaksaisi joka välissä tavata pitkää nimeä. Mutta sitten toisaalta halusin lapsillemme mieheni sukunimen, ja tässä sitä nyt sitten ollaan - joudun tavaamaan nimeä kuitenkin vähän väliä :) En jotenkin siinä yhteydessä tullut edes ajatelleeksi pitkän sukunimen huonoja puolia.
VastaaPoistaHyvältä tuntuu joka tapauksessa päätös pitää oma nimeni. Maailmalla tulen ihan riittävästi kutsutuksi miehen nimen mukaan ja kyllä oma nimi kuulostaa aina omiin korviini oikeammalta kuin rouva X.
Ojasta allikkoon. :) Sinun työssäsi/roolissasi varmaan se rouvuus välillä korostuu niin, että edutuspiirien ulkopuolella on varmaan mukava korostaa omaa-omaa identiteettiä!
PoistaOlen ollut niin onnekas, että olen ollut edustusrouvana vain ihanassa Belizessä, jossa edustaminen on aika rentoa ja mukavaa. Silloin tällöin tulee toki vastaan joku, joka näkee minut vain Cosimon vaimona, mutta useimmiten olen onneksi edustustehtävissä ja niiden ulkopuolella tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, jotka suhtautuvat minuun ihan omana ihmisenäni. Ei todellakaan mikään itsestäänselvyys edustuskuvioissa! Mutta onni, koska minun persoonallisuuteni ei kovin hyvin taitaisi sopiakaan muunlaiseen edustamiseen :)
PoistaJotenkin mä olen aina ajatellut pitäväni oman sukunimeni (ja pidinkin), koska a) mun kaikki nimet alkaa samalla kirjaimella ja b) sukunimeni on suojattu (joten sitä ei voi ottaa kuulumatta kyseisellä sukunimellä olevaan sukuun). Mutta jotenkin nyt ajatuksen ovatkin alkanet kallistumaan siihen suuntaan, että mitä jospa sittenkin ottaisin mieheni sukunimen. Mutta mitään edistysaskelta siihen suuntaan tuskin tulee tapahtumaan ennen kuin passi ja viisumi vanhenevat... :)Joten vielä on aikaa jatkaa asian pohtimista. :D
VastaaPoistaJa pahoitteluni, olipas kökköä suomenkieltä.
PoistaLuin kahteen kertaan, enkä vieläkään pitänyt kommenttiasi huonokielisenä. :) Passin uusimisen yhteydessä onkin otollisin aika tehdä muutoksia, kun paperitöitä ei voi välttää. Jos vaihtaisin nimeni, minun nimikirjaimistani tulisi jälkikirjoitu, mikä ei erityisesti houkuttele. Nimi kirjaimillakin on ainakin vähän merkitystä.
PoistaMinä en ole koskaan suhtautunut suurella tunteella omaan sukunimeeni, osittain siksi, että se on ruotsinkielinen, minkä takia jatkuvasti Suomessa minulle yritettiin puhua ruotsia (mitä en osaa) ja kirjoittaa nimeni "Jenny". Suomenkielinen sukunimi siis sopisi minulle ihan hyvin, jos alttarille asti mennään, ja lisäksi tykkään siitä ajatuksesta, että perheellä on yhteinen sukunimi.
VastaaPoistaToisaalta tykkään myös siitä, että omassa kaveripiirissäni se, että nainen ottaa miehen nimen, ei ole mitenkään itsestäänselvyys, sillä useammassakin kaveripariskunnassa mies on ollut se, joka nimensä on vaihtanut. Tämähän ei Euroopassa ole mitenkään itsestäänselvää, sillä esim Luxemburgissa tämä ei yksinkertaisesti ole sallittua - nainen on se joka nimeä vaihtaa jos vaihtaa ja sillä selvä. Belgiassa on samoin, ja siellä lisäksi on määrätty etukäteen, että jos lapsen isä on tiedossa, niin lapset saavat isän sukunimen riippumatta siitä, onko pariskunta naimisissa, mitä äiti haluaa tai aikooko isä osallistua lastensa elämään. Kai tätä jotenkin lasten isäsuhteella on perusteltu, mutta hieman itseäni ärsyttää kyseinen tapa.
Yritän kuvitella millaista olisi, jos Suomessa mulle yritettäisiin puhua jatkuvasti ruotsia... Surrealistista! Minäkin periaatteessa tykkään, että perheellä on yhteinen sukunimi, ja jos meillä olisi lapsia tai selkeä aie katraaseen, olisi vaaka saattanut jossain vaiheessa kallistua toisaanne.
PoistaErilaiset nimilait on olleet pinnalla tämän uutisen myötä: http://www.bbc.co.uk/news/world-us-canada-23665106 Täällä lienee löysimpiä lakeja, ja Messiaskin useamman sadan lapsen nimenä. Joku väitti, että Tanskassa pitää ulkomaalaissyntyistenkin antaa kunnon arjalainen nimi lapselleen, sitä en ihan usko. Mutta tuo luksemburgilainen laki menee naisten tasa-arvon suhteen melkein yhtä pitkälle.
Naimisiin mennessa otin miehen nimen - varsinkin military elamssa saman nimen kanssa on niin paljon helpompaa. Tosin tieteelisia julkaisuja tehneena nimen vaihto on ollut pain in the butt. Nyt kun pitaa vitassa sitten selittaaa mita erikoisemmin tavoin, etta joo, se olin mina joka kirjoitin taman julkaisun, mutta eri nimella.
VastaaPoistaMutta toisaalta en ollut innokas pitamaan oman nimeni, ja luonnollisesti miehen nimenvaihto oli compltely out of the question.
Nyt kiinnostaa, millä tavoin asevoimat hankaloittaa oman nimen pitämistä? Taidat olla ensimmäinen, jonka tiedän vaihtaneen nimeä sen jälkeen kun on julkaissut - vaikka en nyt mitään suurta joukkoa tieteellisiä kirjoittajia tunnekaan.
PoistaTraditional oletus on, etta pariskunta on RANK & Mrs Lastname, ja kun nain ei ole, niin paperit/duty station orders:t yms ovat usein aivan sekaisin. Joten laiskana paatin, etta paasen vahemmalla kun on sama nimi. Ja julkaisujen kanssa aika on hoitanut asian paljon paremmaksi - onneksi vanhalla nimella julkaisut eivat ole olleet super merkittavia, mutta nyt tilanne on toinen, kun on conference papers etc.
PoistaTiedan muutaman tutkijan/professorin, jotka ovat vaihtaneet nimea julkaisemisen jalkeen joko naimisiin menemisen tai divorcen takia. Useimmille se nimenvaihto varsinkin divorce jutuissa on ollut todella tarkea, ymmarrettavista syista.
Sanoisin, että on aika asevoimien "get with the times". Kuinka vaikea on pitää paperit järjestyksessä vaikka olisi pari eri nimeä? Sä menit hyvään aikaan naimisiin, kun tärkeämmät julkaisut oli vasta edessä. :)
PoistaHeh, on paljon asioita, jotka ovat haasteellisia militaryssa :) Paperit katoavat saannolisin valiajoin jne ...... mutta onneksi PhD ja isommt julkaisut ovat/tulevat olemaan samalla nimella.
PoistaHohoo, tässäpä ajankohtainen aihe! Menin ja kirjoitin siitä itsekin. Meillähän homma tosiaan meni juuri niin, että yhteiseksi sukunimeksi tuli oma nimeni. Olen ratkaisuun äärimmäisen tyytyväinen :)
VastaaPoistaMä puolestani otin kaksoisnimen. Halusin toisaalta pitää suomenkielisen nimeni, joka oli/on iso osa mun identiteettiäni ja mä olin myös jo julkaissut sillä nimellä. Toisaalta en taas halunnut suunniteltujen lasten kanssa tyystin eri sukunimeä (sekä tunteellisista ja käytännöllisistä syistä ja miehelleni oli tärkeää, että lapsilla oli hänen nimensä).
VastaaPoistaMulle tämä on sopinut hyvin, töissä ja virallisissa yhteyksissä käytän koko nimeäni ja monissa arkipäivän tilanteissa vaan sitä loppuosaa niin säästyn tavaamiselta! Hankalinta on ollut nimen pituus, mutta sekin on osoittautunut maailmalla varsin suhteelliseksi.
Kuulostaa toimivalta kompromissilta loppujen lopuksi. Jos meillä joskus olisi lapsia, voisin harkita amerikkalaisittain kahta sukunimeä ilman väliviivaa. Tai miehen nimen käyttämistä lasten yhteydessä vaikken laillisesti muuttaisi. Täällä välimuodotkin vaikuttavat mahdollisilta. :)
Poista