Nään preerian maan...

Amerikkalaisia maisemia ihastellessa yksi tekijä on ehdottomasti vieraus. Sen jälkeen, kun neljä vuotta sitten samoiltiin minnesotalaisissa sekametsissä, ei vastaan ole tullut yhtään uutta maisemaa, joka tuntuisi millään lailla tutulta. Suomessa taas tuttuus tuo oman lisän metsään, rantaan, kallioon. Uusikin saari tai vieras metsä on kuitenkin minun maisemaani.

Preerian laitaan saapuessa sitä jää melko lailla sanattomaksi. Illinois on osin vielä puista seutua, ja pitkäruohoinen preeria kesytetty yli sata vuotta sitten maissipelloksi - ja sittemmin asfalttiviidakoksi - joten preeriakokemukseni ovat vielä vähäisiä, ja sanat vieläkin hukassa.

Wisconsin - on siellä ehkä jotain kiinnostavampaakin kuin tämä kallio, mutta me ajettiin suoraan läpi. Osavaltion. Ei kallion.

Syyskuun puolivälissä me lähdettiin tosiaan automatkalle länteen, kahdessa päivässä päästiin preerian toiseen laitaan. Kuvia on valtavasti, laitan muutamassa erässä tänne kiinnostavimpia. Klikkaamalla näkee kuvat paremmassa koossa!

Tavoitteena kuvata jokainen osavaltiokyltti.

Tässä sitä, loputtomuutta, jolle kuvat ei koskaan tee oikeutta. Niin ja lehmiä, joka puolella lehmiä. Vaikka mukaan lasketaan polkkafestivaalin väentungos, nähtiin kahdessa päivässä ehkä viisi lehmää yhtä ihmistä kohti.

Pikkukaupunkien on tehtävä jotain päästäkseen maailmankartalle. Tässä maailman ainut maissipalatsi.

...joka ihan oikeasti on maissintähkistä tehty. Tai siis, niillä päällystetty.

Saman kaupungin kiinnostavampi nähtävyys oli n. v. 1000-1100 asutettu intiaanikylä. Arkeologiset kaivaukset on vieläkin alkutekijöissään, vaikka paikalla on peräti "arkeodomi" kaivausolosuhteiden parantamiseksi.

Pelkästään rakennuksen pystyttämisen tieltä kaivettiin 1,5 miljoonaa esinettä. Asukkaat olivat Manzan-intiaaneja, Mississippin kulttuurista, vaikka aika kaukana itse Mississippi-joesta, pienen puron (nyk. tekojärvi) varrella. Vaikka kylässä viljeltiin ainakin maissia, papuja ja kesäkurpitsaa, kaikki oli biisonista riippuvaista. Talot tehtiin puusta ja tilkittiin heinällä ja savella, mutta nahat, koukut, ruoka ja jopa kuokat (lapaluu!) saatiin biisonista.

Se om paat. Ja kelluu, kuten kuvan kuvasta näkyy. Ehkä näitä käytettiin kalastukseen? Vesien varsia ehkä, mutta vesiä pitkin tämä porukka ei kulkenut. Ennen hevosten tuloa käytettin koiria juhtaeläiminä, esimerkiksi silloin, kun puut kylän ympäriltä oli lopussa ja piti löytää uusi asuinpaikka.

Me kuljettiin melkein puolet matkasta yhtä ja samaa valtatietä, I-90. Preeriaan tuli pieni aukko tässä, mihin Missouri-joki on kaivertanut uomansa.

Tervetuloa näköalapaikalle. Vastassa viisisenttisiä heinäsirkkoja ja myrkkykäärmeitä. "This is rattlesnake country!"

Pikkukaupunki kartalle, osa 2: Monen sadan mailin matkalla mainostettu Wallin kaupungin "kemppari" on koko korttelin kattava tavaraparatiisi.

Valokuvaseinät oli kaupassa kiinnostavinta. (Kyllä, vaikka mukaan laskettaisiin T-Rex-robotti...)

Näin maksat sähkö-, vesi-, ja puhelinlaskusi 850 asukkaan kaupungissa. Taustalla kyläkirjasto. Kiva käydä, mutta ajatuskin tuollaisessa minipaikassa asumisesta alkaa vähän ahistaa.