Kesä oli sitten ilmeisesti siinä. Labor Day syyskuun ensimmäisenä maanantaina on kesän loppumisen juhla (ja tietenkin alennusmyynnit, kuten jokaisena juhlapäivänä, oli ne sitten yleisiä vapaapäiviä tai ei) ja kuin taikaiskusta sunnuntaina loppui kosteat helteet. (Perjantaina helleindeksi melkein 40°C, eilen tuulta ja 17°C.) Viime hetken suunnitelmien ansiosta vietettiin juhlapäivää asianmukaisesti: Grillausta, kavereita, lasten viemistä leikkipuistoon, jopa Mölkkyä ja vaahtokarkkien paahtamista nuotiolla.
Sunnuntaina siskoni muutti Berliiniin vuodeksi. Samana päivänä kun tuli tasan vuosi minun muutosta tänne. Saa nähdä, kuka ensi vuonna muuttaa neljäs syyskuuta! Melkein voi sanoa, että juhlittiin Frankin kanssa muuttopäivää perinteisin menoin, kun suunnattiin keskiaikamarkkinoille Wisconsinin rajalle. Tänä vuonna ostettiin sitten se lampaannahkakin. Sää oli täydellinen, paikalla paljon mielenkiintoista väkeä ja käsityöläisten myötä mielenkiintoista nähtävää, ja seura paras mahdollinen.
Toisaalta tuntuu ihan hullulta, että on jo yli vuosi siitä, kun lopetin Suomessa työt, vietin läksiäisiä ystävien kanssa ja perheen kesken, siitä kun muutin tänne ja stressasin papereista ja byrokratiasta ja jopa kirjastokortista - ja toisaalta tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus. Siltä kai ajan kulku minusta yleensäkin tuntuu. Suureksi osaksi vuosi on mennyt aika lailla niin kuin kuvittelinkin. Ehkä isoin ero on siinä, että tänne muuttaessa ajattelin, että helpostihan voin oleskeluluvan saatuani lähteä parin kuukauden työkeikalle Suomeen, mutta vuoden yhdessäasumisen jälkeen se tuntuu nyt liian pitkältä ajalta olla erossa. Kovapintaisesta kaukosuhteilijasta on tullut ihan pehmo! Niin pitkä aika katkaisisi muunkin elämän täällä aika tehokkaasti. Koska täällä nyt on tarkoitus asua, on se ihan positiivista, että näin ajattelen - voisi oikeastaan sanoa, että olen sopeutunut tänne paremmin kuin odotin. Ja tykkään mun miehestä vielä enemmän kuin ennen tänne muuttoa tajusin!
Vielä kun pääsisin lääketieteen pariin muutenkin kuin pänttäämällä von Hippel-Lindau -syndroomia, onkogeenejä ja muuta epäolennaista! Ehdin tottua olemaan hyödyksi muillekin kuin itselleni, on vähän ikävä sitä koukuttavaa hyvää mieltä. Sen lisäksi on ikävä kummityttöä ja veljentyttöä, siskoja, ja tasaisin väliajoin kaikkia muitakin. Veljentyttö 6 kk on kyllä kovin pala - ihan objektiivisestikin arvioiden maailman aurinkoisin ja suloisin vauva, uskokaa pois! Jos pikkuinen olisi syntynyt ennen mun muuttoa, olisi voinut mennä suunnitelmat uusiksi... ;)
Hei, kirjottelin joskus viime vuoden aikana sulle kommentin jossa kerroin itsekin olleen kaukosuhteessa amerikkalaisen kanssa ja opiskelevani lääkiksessä :) Voihan proto-onkogeeni ja ureakierto miltä kuulostaa tuo sun pänttääminen! Blogisi on edelleen kiva ja mielenkiinnolla aina parin kk:n välein käyn katsomassa onko sun lääkäritavoite edennyt, tsemppiä valtavasti!
VastaaPoistaHeippa! Kiva kuulla että jaksaa edelleen kiinnostaa. :) Jospa syksyn mittaan kirjoittaisin enemmänkin medisiinaa, saa nähdä! Se aina motivoi kun tietää jotain kiinnostavan. :P
VastaaPoistahuhh, aika menee kylla ihan liian nopeesti. Itehan oon jo pakannu kimpsut ja kampsut melkein 6 vuotta sitten (nii, mitahah?) ja 4-vuotishaapaivakin tossa viuhahti ohi.
VastaaPoistaVahan oon kade, kun oon noinkin "lyhyessa" ajassa noin hyvin sopeutunut.. itehan en oikeestaan edelleenkaan oo!
Laakarioppeja voi laittaa, mut ei kannata sitten ihmetella kun en mistaan mitaan ymmarra ja kyselen tyhmia kysymyksi ;P
Ei huolta, vaikka siitä oikeastaan voisi olla hyötyä omalle oppimiselle, tuskin alan luennoimaan. Mutta kysymykset on aina tervetulleita. :D
VastaaPoistaSä oot ollut täällä jo silloin, kun mä vasta ensimmäisen kerran tapasin Frankin (Suomessa). Vau!
Mä oon tällainen yksinkertainen luonne, sen piikkiin menee sopeutumisen helppous. Toisaalta, työn ja oman alan kanssa on vielä vuosienkin päästä monet itkut ja hammasten kiristelyt edessä, että elä turhaan oo kade...