Varmaan Suomessakin on nähty ja kuultu, että tänään vietettiin 9/11-terrori-iskujen vuosipäivää. Täällä siltä ei tietenkään ole voinut välttyä. Lippuja on näkynyt enemmän kuin tavallisesti, telkkarissa on pyörinyt koko ajan jollain kanavalla jotain aiheeseen liittyvää ohjelmaa, ja uutisissa on pelätty ja peloteltu uuden iskun mahdollisuutta.
Kun terrori-iskut tapahtuivat, minulla ei ollut mitään henkilökohtaista suhdetta Yhdysvaltoihin. Tai olihan minulla henkilökohtainen suhde Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan, ja arvannette etten ollut fani. Amnestyn pikavetoomusverkoston jäsenenä kirjoitin vetoomuksia tänne päin (ja kerran sain Pentagonista vastauksen) ja en voinut vieläkään käsittää, miten Bush voitti presidentinvaalit.
Nyt minulla on tietenkin hyvin henkilökohtainen suhde Yhdysvaltoihin, mutta ehkä ajallisen etäisyyden ansiosta terrori-iskut tuntuvat yhtä kaukaisilta tai läheisiltä kuin silloin kun ne tapahtuivat. Kymmenen vuoden takaiset tapahtumat ovat yksi osa tämän maan historiaa, samoin kuin ensimmäinen kuulento, kansalaisoikeustaistelu ja sisällissota. Minuun sillä olisi enemmän vaikutusta, jos olisin tuntenut tätä maata ennen syyskuuta 2001, luulisin, niin paljon uskon kuitenkin tapahtumien muuttaneen maata.
Kun sisällissotaankin suhtaudutaan täällä edelleen suurella intohimolla, patriotismin ylilyönnit 9/11-iskujen suhteen ovat täysin odotettuja, ja tulevat osana isoa Amerikka-pakettia, jota vähä vähältä availen. Sotavoimat, suurin osa politiikasta ja 9/11 ovat aiheita, joita en ota puheeksi, koska minun melko välinpitämätön suhtautumiseni voisi loukata täkäläistä, jolle aihe saattaa olla hyvin henkilökohtainen ja arka. Euroopassa, ja eurooppalaisen on hyvin helppo olla ylimielinen suurinpiirtein koko Amerikkaa kohtaan. Olen kuullut osani kyynisistä ja pilkallisista kommenteista. Itsekään en esimerkiksi pidä sotilasta tai palomiestä automaattisesti sankarina kuten monet täkäläiset. Sen lisäksi, että jotain olen jo oppinut tästä maasta ja kansasta, minä haluan viihtyä täällä, joten valintani on suhtautua armollisesti moneen sellaiseenkin asiaan, jota pitäisin ylilyöntinä. Tai johon olisin itsekin suhtautunut pilkallisesti kuusi vuotta sitten.
En seurannut muistojuhlallisuuksia tänään ollenkaan, mutta olin kirkossa. Siellä en ylilyönteihin törmännyt, enkä sitä odottanutkaan. Vuosipäivän osuessa sunnuntaille, varmaan kaikissa jumalanpalveluksissa se oli esillä. Toivottavasti meidän seurakunta ei ollut ainoa, jossa viesti oli rauhaa, sovintoa ja rohkeutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti