Täällä suburbiassa asustaessa autottomuus on joko hankalaa tai kallista, tai molempia. Teoreettisesti voisi tietenkin valita asuntonsa rautatien vierestä, tai ruokakaupan vierestä, mutta ainakaan näissä lähikylissä mitä tunnen, molemmat eivät ole mahdollisia. Pyörällä pystyy liikkumaan jonkun verran, mutta isoilla teillä, joilla liikutaan 50 km/h tai enemmän, en itse uskaltaisi pyöräillä. Sen lisäksi että liikennettä on paljon, ovat autot isoja. Kun molemmat samansuuntaiset kaistat ovat täynnä, ei ole tilaa väistää pyöräilijää. Tien reunassa ei myöskään kaikkialla ole piennarta vaan monesti pieni ränni ja koroke. Jalkakäytäviä ei ole kaikkialla, ja ne on yleensä kapeita, betonilaatoista tehtyjä. Todennäköisesti niillä ei saisi pyöräillä, ja jos saakin, eivät ne kovasti houkuttele. Tällä viikolla näin ensimmäisen kerran naisen pyörän selässä meidän hoodeilla, mikä ehkä kertoo jotain.
Niinpä ajotaito on täällä melko ehdoton. Joka paikkaan, paitsi lenkille ja lähi-7/eleveniin, me sitten mennäänkin autolla... Lähiöiden ruuhkaisillakin teillä on kohtalaisen mukava ja turvallinen ajella. Nyt kun autoja on meillä yhteensä yksi, vien yleensä Frankin töihin, ja haen, jotta pääsen asioille päivällä. Työmatka on sopivan lyhyt, parikymmentä minuuttia, mutta aamuruuhkassa usein vähän enemmänkin etenkin takaisin päin ajaessa. Jostain syystä kuuntelen radiosta yksin ajellessani melkein aina paikallista kantriasemaa. En erityisemmin pidä mainstream-kantrista, enkä sitä juuri tunnekaan. Ja toisinaan sanoitukset ärsyttävät niin paljon että pitää vaihtaa kanavaa uutiskanavalle, mutta ilmeisesti autolla ajoon keskiläntisessä lähiössä sitten jotenkin kuuluu kantrin kuunteleminen...
Vähitellen ajaminen tuntuu luontevammalta, enkä enää purista rattia rystyset valkoisena, vaikka Frank edelleen pitää ajotyyliäni vanhan rouvan ajona. Olen "jopa" alkanut puolihuomaamattani vaihtaa kaistaa ihan vain jotta matka sujuisi nopeammin.
Kaikki vähänkään vilkkaammat risteykset on valo-ohjattuja, ja vasemmalle kääntyjälle on lähes järjestään nuoli. Yksi mielestäni parhaista eroista suomalaisiin liikennesääntöihin on punaisella oikealle kääntyminen. Jossain se kielletään erikseen, tai jos risteyksessä on jalankulkijavalot, yleensä oikealle ei saa kääntyä "jos jalankulkijoita on paikalla". Ehkä hankalin oppia on ollut stop-merkin erilainen käyttö. Suomessa kun stop-merkillä ilmaistaan kuka saa mennä ensin ja kuka pysähtyy, mutta täällä suurimmassa osassa stop-risteyksistä merkki on joka suunnassa. Tällöin ensimmäiseksi ajaa se, joka saapui risteykseen ensimmäisenä! Minulla on mennyt hetki tajuta, että vaikka joskus saattaisi olla erimielisyyttä siitä, kenen vuoro on mennä, törmäyksiä ei kuitenkaan tarvitse pelätä - kaikki lähtevät liikkeelle nollasta, joten vauhtia ei ole.
Vilkkaat lähiöiden moottoritiet on minulta vielä valloittamatta. Toistaiseksi olen päässyt kaikkialle minne olen halunnutkin joutumatta moottoritielle, mutta jossain vaiheessa täytyy uskaltautua siihenkin hulluuteen, jossa rinnakkaisia kaistoja on kolmesta viiteen ja oletusarvona on ajaa vähintään 10 km/h ylinopeutta (ja silti suurin osa ajaa ohi). Olen minä nähnyt liikennettä monen muunkin suuren tai melko suuren amerikkalaiskaupungin lähistöllä, mutta missään ei vielä se ole näyttänyt niin hurjalta kuin Chicagon ympärillä.
************
Here in the suburbs having your own car is pretty much a must. Theoretically you could live close by to a railway station and a grocery store, but I'm not sure how that would work out practically. It's not too uncommon to see a biker, but I myself wouldn't dare bike on a 35 mph or faster road. I don't even know if it's legal to bike on the sidewalk, and those narrow concrete slabs aren't exactly the ideal bike path anyway.
So far the only things we don't use a car for is going to the nearby 7-eleven, and going for a walk. Gradually, I've grown more comfortable driving on the suburban roads, and there's quite a bit of driving for me as long as we have only one car: If I want to get anywhere during the day, I drive Frank to work and pick him up. I'm still pretty careful (and Frank constantly laughs at my driving, saying that I drive like an old lady...) but it's getting more relaxed. As in, I even change lanes just to get moving quicker.
One thing I still haven't mastered, and that's driving on the expressways. I know I will have to learn it - or rather dare it, and sometime soon I'll do it. I am somewhat apprehensive. So far I haven't seen traffic as crazy as here anywhere else where I've been in the US.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti