Viisumihaastattelussa - The Embassy Visit

Tänään oli vuorossa viisuminhakuprosessin ehkä merkittävin etappi: käynti suurlähetystössä. Haastattelusta siinä oli kyse vain teknisesti. Laskin, että vartijat mukaan lukien asioin kuuden eri ihmisen kanssa reilussa kahdessakymmenessä minuutissa. Portilla meinasi juttu saada huonon alun, kun minulta haluttiin nähtäväksi passin lisäksi joku vahvistuskaavake DS-160, joka oli otettu käyttöön kaksi päivää sitten. Onneksi osaan jo ulkoa nämä kaavakekoodit, ja saatoin itsevarmana sanoa, ettei minulle ole hiiskahdettu moisesta kaavakkeesta missään vaiheessa mitään. Sama vartija saattoi minut palatessani takaisin portille, ja kävi ilmi että lopulta hänkin oli epävarma vaaditaanko sitä K-1-hakijoilta sittenkään.

Portilla läpivalaistiin tavarat ja metallinpaljastettiin minut. Läpivalaisusta huolimatta tavarat jäivät säilytykseen portille, ja mukaan sai ottaa vain viisumipaperit. Ainut vika mikä papereistani löytyi, oli että virkatodistuksesta puuttui äidin tyttönimi (se siis on ilmeisen tärkeä yksityiskohta...) Tilasin virkatodistuksen seurakunnan nettisivuilta ja ruksasin että siinä täytyy olla myös "vanhempien tiedot", mutta näköjään olisi pitänyt (tietää) olla vieläkin tarkempi. Suomea puhuva setä pleksin takana tosin yksinkertaisesti kirjoitti sen siihen käsin, ilman ääkkösiä, vaikka muissa tiedoissa ääkköset oli tallella.

Hetken odottelun jälkeen minulta otettiin sormenjäljet (eri virkailija) ja sen jälkeen koitti totuuden hetki kopissa asiointiluukkujen vieressä. Jälleen eri virkailijalla oli edessään paksu nippu tutunnäköisiä papereita: kaikki ne I-129f:t ja G-325a:t liitteineen, todisteeksi suhteen aitoudesta liitetyt valokuvat (silmiin osui yksi lempikuvistani, tuulinen päivä Cahokialla Etelä-Illinois'ssa kaksi vuotta sitten). Olin ottanut mukaan papereita "parempi liikaa kuin liian vähän", kopioita aiemmin jätetyistä papereista ja alkuperäiset lentoliput ja uudet printit todistevalokuvista. Näitä en joutunut penkomaan, kun virkailija plarasi alkuperäistä pakettiamme.

Ainut varsinainen haastattelukysymys kuului, missä tapasin sulhaseni. Sitä kysytään myös hakemuskaavakkeessa I-129F, joten tiesin että virkailijan pitäisi se jo tietää. Ja hän todennäköisesti tiesi että minä tiedän hänen tietävän. Ymmärrettävästi kuitenkin kyseessä on merkittävä (vielä äidin tyttönimeäkin tärkeämpi) yksityiskohta. (Jos joku ei muuten vielä sitä tiedä, me tavattiin yhdessä toisessa blogipalvelussa.)

Vannoin vielä, että antamani tiedot pitävät paikkansa, allekirjoitin paperin, ja sain tietää että saan viisumin kahdessa viikossa. Voitte arvata että huomisesta lähtien kyttään postia sydän pamppaillen, kesti sitten kaksi viikkoa tai ei! Tulkitsin kuitenkin niin, että viisumi minulle myönnetään... joten seuraavaksi voidaankin lyödä muuttopäivä lukkoon ja alkaa katsella lentolippuja!

Ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa (viisumi postilaatikkoon), mutta uskallan jo tässä vaiheessa sanoa, että koko prosessi on ollut kivuttomampi kuin mitä odotin. Nopeampi ja helpompi kuin mitä pelkäsin. Käytin ohjenuorana Visajourney-sivustoa, joka on ollut korvaamattomaksi avuksi, mutta samalla saanut aikaan byrokratiapelkoa yksityiskohtaisilla ohjeillaan. Toisaalta voi myös olla, että jotkut suurlähetystöt ovat Helsinkiä paljon hankalampia. Minä voin vain kiitellä saamaani kohtelua, lukuunottamatta tietenkin sitä perheviisumin haun lähtökohtaa, että joutuu tekemään tiliä yksityiselämästään viranomaisille. Mutta jos kokemukset jatkuvat näin positiivisina, saatan päästä jossain vaiheessa eroon jonkinlaisesta syväänjuurtuneesta raja-/viisumiviranomaispelosta. Liekö mielessä vieläkin kummitellut kokemukset edesmenneen Jugoslavian, nykyisen Serbian rajalta (no visa - out!) tai pelot siitä ettei minua Yhdysvaltain rajalla uskottaisi vaan passitettaisiin paluulennolla Eurooppaan, mutta alle puolen tunnin suurlähetystövisiitin jälkeen väsytti kuin suuremmankin urakan jälkeen!

*****************

Today I took the final and probably the most important step in the visa application process: I visited the Embassy. In the 20+ minutes I spent there, I met six different people, including the security guards. At the gate it almost started ugly, when I was asked, in addition to my passport, to provide a DS-160, a form that had been taken into use two days previously. Thankfully by now I know the form codes by heart (yeah...) so I could confidently say I have never even heard of that form. The same guard later escorted me back to the gate, and it turned out he wasn't absolutely sure himself if a K-1 applicant needs it after all.

At the gate my bag was x-rayed and I was metal-detectored. Despite being x-rayed, the bag had to be left at the gate, and I could only bring my papers. Talking with the first actual officer there, the only fault with my papers seemed to be that my Finnish equivalent of birth certificate didn't have my mother's maiden name on it. (What can I say, it must be a really important piece of information.) It didn't turn into a problem though, the Finnish-speaking man behind the glass simply wrote it down there - without Scandinavian characters.

After a short wait another officer called for me to take my fingerprints. Then the moment of truth: An "interview" with a third officer in an adjoining cubicle. He had in front of him a thick folder of papers we have submitted previously, including all the evidence of relationship (airplane tickets, copies of envelopes of letters sent, pictures of us together. I happened to notice one of my favorite pictures: Windy Cahokia two years ago). I didn't have to dig into the pile of copies of the same stuff plus additional photos and plane tickets proving that we're still engaged as we were when the application was first submitted.

The only actual interview question I was asked was where we met. It's also asked in the form I-129f, so I knew the officer probably knew it already, and probably knew I knew he knew... (In case you didn't know, we met at another blog site. :))

Next I swore that I had given truthful information, signed, and heard that I should get the visa in two weeks. Two weeks or no, you can imagine the intensity with which I'll watch my mail starting tomorrow! Anyway I do dare jump to the conclusion that I will be granted the visa, so next up is setting the move date definitely, and looking for plane tickets once more!

Maybe I should wait until actually having the visa in my hand before saying this, but so far the whole process has been easier and much faster than I expected. I got a lot of help from Visajourney, but on the other hand it also made things sound more complicated and demanding than they in the end were. Then again it may well be that not all Embassies are as nice as Helsinki - I can only be happy with how I have been treated. (Notwithstanding the invasion of privacy that necessarily happens when applying for a family-based visa, of having to explain your private life to the state department.) If things go this well in the future, I might eventually get rid of my deep rooted fear of border/visa officials. Maybe it's memories of the now Serbian border (No visa? Out!) or the thus far ever present fear that at the US border they wouldn't believe me but send me home on the next flight that have contributed. In any case, judging by how tired I felt after the short Embassy visit, it was more stressful for me than I realized. :)