Palkkalistoilla

Piti oikein kurkistaa taaksepäin, milloin ja mitä olen kuulumisistani kertonut. Sitten viime päivityksen on ehtinyt tapahtua suuria, nimittäin olen saanut ensimmäisen työpaikkani tällä mantereella! Vapaaehtoisstatukseni sai päivityksen viime viikolla, kun pestini terveydenhuollon tutkimusassistenttina alkoi.

Saisiko näille kohdille oman toimiston?

Olen osa-aikainen ja tilapäinen, vaikka pestin päättymispäivä ei olekaan vielä tiedossa, ja teen pitkälti samaa kuin mistä kerroin vapaaehtoisuuteni alussa.

Kattopuutarha, orientaatiopäivän kohokohta

Lisäksi olen huhti-toukokuussa tutustunut siihen Chicagon eteläkolkkaan, josta tutkimukseen osallistujat rekrytoidaan. Rekrytoimassa olen ollut minäkin: Ruokakaupassa, yhteisön taidekeskuksessa, liikuntatoimessa, hyvinvointifestareilla ja juoksutapahtumassa.

Rasvaprosentin mittausta ja klipsejä magneetilla rekrytoijalla houkuttimena 

Rekrytoinnin sivuvaikutuksena olen muuten alkanut vastata "How are you" -rutiinitervehdykseen "Well, thanks". Ilmeisesti jossain vaiheessa sain tarpeekseni siitä normaalista, mutta kieliopillisesti kyseenalaisesta rutiinivastauksesta "Good, thanks". Sitähän voidaan myös englanniksi hyvin, eikä hyvää.

Viehättävä vanha liikuntatoimen keskus ei oikein kuvissa pääse oikeuksiinsa

Rekrytointihommat on olleet kivoja, siinä on paitsi saanut levittää hyvää tietoa hyvistä elintavoista ja käynyt mielenkiintoisia keskusteluja, myös ihan luvan ja velvollisuuden kanssa päässyt uusiin paikkoihin katselemaan arkielämän menoa ja ihmisiä ympärillä. Vaivihkaa koen kuuluvani joukkoon entistä enemmän.

Monena kevätaamuna totesin itselleni, että päivän työt on jo
maksaneet itsensä takaisin, kun pääsin näkemään
auringonnousun pilvenpiirtäjien takaa.

Toivon, että tämä luottamuslause, vapaaehtoisesta palkolliseksi "yleneminen", erottuu yhden jos toisenkin ohjelmajohtajan silmään erikoistumispaikkahakemuspinoja karsittaessa. Se on kuin pään sisässä viiden minuutin välein soiva herätyskello, jonka torkkuasetusta ei saa muutettua: Pian pitää olla hakemukset kasassa. Reilun kuukauden päästä saan viimeiset tenttitulokset. Kolmen kuukauden päästä hakemukset portaaliin. Puolen vuoden päästä tiedän, sainko hyvin, vähän, vai ollenkaan haastatteluja.

Toisina aamuina edes rusko ei helpota liikenneturhautumista.
Ja nyt kesällä en sentään enää ole auringon noustessa jo tien päällä.

Pienellä yrityksellä pystyn kuitenkin elämään hetkessä, enkä ainoastaan tulevaa haikaillen, peläten tai odottaen. Onhan tässä paikallisen elämän kaikenpuolisessa käynnistymisessä niin paljon iloittavaa, opittavaa ja ihmeteltävää. Yksi parhaista asioista on ollut huomata, että huolimatta parin vuoden palveluista kotirouvansa tarjoamana, mies on oma-aloitteisesti tehnyt melkein kaikki kotihommat vaimonsa istuessa ruuhkassa tai maatessa puolikoomassa sohvalla vapaaillan koittaessa. En tiedä olisinko vastakkaisessa tilanteessa itse edes huomannut.

Iso osa minusta nauttii kiireestä ja jatkuvasta menossa olosta, vaikka välillä väsyttääkin ihan liikaa. Kai sitä taas jossain vaiheessa pitää hidastaa tahtia tai pitää lomaa, mutta nyt, kevään kohuteosta lainaten, nojaan eteenpäin sen minkä vaan voin ja nautin viimasta.