Tulvii Chicagon maa

Minusta tuntuu vahvasti siltä, että eilen päättyi jokseenkin poikkeuksellinen viikko. Olen ollut itse viimeiset kaksi viikkoa kiireinen, 12-14 tuntia liikkeellä melkein joka päivä, ja luulen että väsyminen on tehnyt oman lisänsä henkilökohtaiseen surrealistiseen maisemaani. Ei tämä muidenkaan mielestä ihan tavallinen ole ollut, The Onion osuu jälleen kerran naulan kantaan.

Viikko (anglotavoin laskien) alkoi mitä miellyttävimmin aurinkoisella sunnuntailla, jonka iltapäivää vietin Lincoln Squarella ystävän seurassa. Enpä hoksannut ottaa kuvia, mutta pikkukaupunkimainen korttelisto, jossa oli liikkeellä huomattavan paljon pikkulapsiperheitä, jossa oli useampi vastustamaton putiikki ja vielä eurooppalainen ruokakauppa, oli varsinainen idylli. 

Vahvasti saksalaisia perinteitä edustavalla alueella ruokakaupassa myytiin paitsi oikeaa juustoa - jota ei saanut puristella - ja rahkaa, myös ihan oikeaa salmiakkia, melkein kuin pehmeitä panttereita muttei yhtä väkeviä. Ei ehkä yllätä, ettei niistäkään jäänyt kuvallista todistusaineistoa.

Lincoln Square. Kuva kiinteistönvälittäjältä.

Maanantaina oli aika puolivuosittaisen suuhygienisti- ja vuosittaisen hammaslääkärikäynnin. Hammaslääkärini lupasi, että jos mieheni tekee minulle jotain, hän ei pääse pälkähästä. Uniikki hammaskalustoni tekee jäännöksistäni helpon tunnistaa - kaksi sivuhammasta on vaihtanut suussani paikkaa. Jos siis minut joskus murhataan, viime lohdun ajatukseni saattaa olla, että ainakin ruumiini tunnistetaan. Paljonkohan siitä saisi lohtua?

Kuinka moni teistä saa hammaslääkäriltään leipää? Hieman surrealismia maanantaihin toi tämä leipä ja sen paketointi.

Huomaa hammaslanka pakettinaruna.

Torstain surrealismipaketin toi sää. Heräsin ajoissa, ja valmistauduin lähtemään heti kuuden jälkeen, koska tiesin että sataa, ja että sade voi tuplata matka-ajan. En kuitenkaan ollut millään lailla valmistautunut siihen, mitä liikennetiedotuksesta herättyäni kuulin. Meidän lähiöstä oli 75 % teistä poikki. Moottoriteistä oli torstaina kolme ja perjantaina yksi poikki tulvimisen takia. Haljennut vesiputki oli tehnyt yhdessä paikkaa sivukadulla asfalttiin sellaisen reiän, että siihen putosi kolme autoa. Miehen kuulin heränneen, kun makuuhuoneesta kuului äänekäs "MITÄ?" Puhelu työpaikalta kertoi, että yhden toimipisteen pohjakerroksessa oli reilu puolitoista metriä vettä. Huoltomiehet olivat tehneet minkä voivat, mutta lopulta joutuivat illalla lähtemään pikavauhtia, kun kertyvä vesi rikkoi lasiovet ja syöksyi käytäville.

Minä pääsin töihin kiertoteitä, kahden ympäri kääntymisen ja yhden suljetun liittymän jälkeen. Ympärilläni näin järviksi muuttuneita liittymiä, tulvivan hautausmaan, ja joka lätäkköön ajaessani pelkäsin jääväni jumiin, vaikka realistisesti tiesin, etten ole ajamassa niin syvään veteen, että auto jäisi jumiin.

Tämä lammikko tulvi meidän parkkipaikalle. Perjantaina enää melkein äyräillään.

Ehkä ympärillä tapahtuneiden isojen asioiden vuoksi nämä tulvat, jotka eivät lopulta suoraan edes vaikuttaneet minuun, järkyttivät perusturvallisuutani. Pienestä se lopulta on kiinni! En yleensä pelkää vettä, vaan päinvastoin, yleensä tuntemani korkean paikan kammo jättää minut rauhaan korkealla veden yllä. Mutta tulviminen on näköjään poikkeus. Tavallaan minusta tuntuu, että eihän täällä tällaista pitäisi tapahtua, vaikka tiedän hyvin, että muutaman vuoden välein tulvii enemmän tai vähemmän vakavasti.

Ja samalla yritän pistää tätä kaikkea perspektiiviin muistaen että asun yhdellä USA:n turvallisemmista alueista mitä luonnonilmiöihin tulee. Ja perspektiiviä laajentaa tietenkin se, mitä muualla maassa ja maailmalla on tapahtunut. Mutta itseä koskettaa se mikä on lähimpänä.

Hiekkasäkkejä tuolta. Lauantaina tosin hiekkasäkeistä oli hommat vaihtuneet
kokolattiamattojen repimiseen ja roskiin kantamiseen.

En yritä vähätellä Bostonin pommi-iskujen ja hyvin erikoisen perjantain merkitystä, tai lannoitetehtaan räjähdyksen hirveyttä, ne vaan eivät tulleet lähelle. Bostonin tapahtumia ei voinut olla seuraamatta, mutta niistä on sanottu kaikki tarpeellinen ja paljon tarpeetonta. Jätän siis omat kommenttini tähän: Erikoisinta perjantaissa oli kansallismielinen karnevaali sen jälkeen, kun viranomaiset antoivat luvan astua jälleen kaduille. Tämänhetkinen tulkintani on, että tietyt kansanosat ovat unohtaneet, miten muuten reagoida, sillä kyseessä kuitenkin on tragedia, jonka uhreja makaa edelleen tusinoittain sairaalassa. Liput liehuivat ehkä aina syystä ja syyttä palvottavien lainvalvojien onnistumisen kunniaksi, mutta tämä ei todellakaan ollut USA:n voitto ulkopuolisesta uhasta.

Kummallinen viikko päättyi minun osaltani Bachin  Hyvän Paimenen sunnuntaille kirjoittamalla kantaatilla 104, joka oli kuoron tämän kevään suurempi projekti. Bach sopii tilanteeseen kuin tilanteeseen, ja eilen sen laulaminen tuntui erityisen sopivalta. Kantaatin jälkeen oli vuorossa saarna. Vaikkei pastorimme puhunutkaan suoraan yhteisöstä, oli se kuitenkin rivien välistä luettavissa ja jäi päällimmäiseksi omaan mieleeni.  Amerikkalainen individualismi kääntyy yhteisöllisyydeksi tiukan paikan tullen, ja vaikka se tuottaa erikoisia lieveilmiöitä (kts. Boston yllä), olen iloinen, että olen itsekin löytänyt yhteisön, jonka kanssa jakaa ilot ja tiukat paikat.