Aikalisäksi mansikkatarinaa

Onko siinä vaiheessa lupa ottaa aikalisä, kun on vaikea koota ajatuksia päättääkseen, mihin aiheeseen liittyen kokoaisi tehtävälistan ensimmäiseksi? Organisoinnin tarvetta selvästi. En tiedä onko blogi erityisen hyvä paikka aikalisälle, mutta tällä nyt mennään. Voin sitten tunnin päästä heristellä sormea itselleni, että ei ollut, ei.

Viimeksi kerroin sekä mansikoista että tentinläpäisystä. Jatkan samoilla aiheilla. Ensin tärkein, mansikat.

Noin puolet mansikoista meni pakkaseen, puolet parempiin suihin, lähinnä omaani. Pääsin tutustuttamaan yli puoli sukua mansikkakääretorttuun, ja menestyksen perusteella voisin tehdä sitä toistekin, vaikka niistä pakastetuista mansikoista. Ylläoleva herkku oli vain minulle: Lindtin 90% suklaata, tuoreita mansikoita ja pikku turaus kermaa päälle. 

Eipä tuosta kuvasta taida hullua hurskaammaksi tulla, mutta 3-4 kiloa toin mansikoita kotiin. Käly ja anoppi jakoivat toisen samanlaisen laatikon. Tasan ei siis mennyt, mutta tietävät jo minun intohimoisen suhteeni marjapensaiden satoon.

Kääretorttu ei ehtinyt kuvaan ennen kuin joutui syödyksi, mutta Strawberry Shortcaken ehdin kuvata. Parin kilometrin päästä mansikkapellolta oli "mansikkafestivaalit" menossa. Tapahtuman koko lienee suorassa suhteessa paikkakunnan kokoon: Neljä myyntipöytää Lionsien sponsoroiman puistokatoksen alla. 

Herttaista kaikenkaikkiaan, ja italialainen jäätelö mansikoiden ja kakkupohjan kanssa maistui mainiolta. Chicagosta mansikkapellolle oli matkaa noin 150 km. Seuraavalla kerralla voisi katsella vähän ympärillensä myös kylällä ja tutustua paikan historiaan ennen ja jälkeen eurooppalaisten saapumisen. Käly oli jostain lukevinaan, että paikkakunnalla toimii osavaltion vanhin julkinen lukio. Se peittoaa oman 120 vuoden ikään tänä vuonna ehtivän opinahjoni yli 20 vuodella. 

Koulumuistoja on tullut mieleen, kun olen päätynyt kääntämään englanniksi niin peruskoulun kuin lukionkin todistuksiani. Oma käännös käyttötarkoitukseeni onneksi kelpasi, ja käännökset suomenkielisten todistusten kopioiden kanssa lähtivät arvioitavaksi firmaan, joka ei tee muuta kuin arvioi ulkomaisen koulutuksen vastaavuutta amerikkalaisten kanssa. 

Ja tuorein todistukseni pääsi hellään huomaani viime keskiviikkona! Internetparanoiani ansiosta näette vain valitun palan sertifikaatista, joka krumeluureillaan peittoaa varsinaisen lääketieteen lisensiaatin tutkintotodistuksen mennen tullen. Kehysostoksilla ei ole vielä tullut käytyä, kai sitä pitää oppia paikallisille tavoille siinäkin mielessä, että laittaa saavutuksensa seinille?

Ei niin kauaa sitten Oili kirjoitti siitä, kuinka ne suuret sitku-hetket ovat antikliimakseja järjestään. Niin tämäkin. FedEx yritti toimittaa todistusta minulle, mutta kun en kotona ollut ja allekirjoitus vaadittiin, ajoin kotimatkalla periamerikkalaiselle teollisuus-/varastorakennusalueelle hakemaan tämän maantärkeän paperin. Kiirehdin kotiin että ehtisin live-online-seminaariin, ja siinä sitten puolihuolimattomasti ja erittäin epäjuhlallisesti avasin kuoren ja huiskaisin todistuksen kirjoituspöydän laatikkoon. 

Samaa valitin itsekin jo viime kirjoituksessa, monta rautaa tulessa ja stressiä pukkaa niistä. Suurta saavutuksen tunnetta ei pääse syntymään. Ehkä yritän loihtia sitä näin kirjoittamalla esiin?